Kommentti #2: Ano Nuumi
(Koska Ano Nuumin kommentti oli hyvin pitkä, olen pätkinyt tähän sellaisia osia, joita haluan kommentoida tai jotka herättävät minussa ajatuksia. Olen yrittänyt tehdä pätkinnän niin, ettei tekstin sanoma muutu.)

"Kaksoissuhde ja toisen pettäminen on aina väärin. Ikävä kyllä ihmiset tekevät virheitä ja vääriä asioita. Itse uskon, että anteeksiantaminen ja asian jossain vaiheessa taakse jättäminen on voima, jolla pääsee pitkälle. Toki helpommin sanottu kuin tehty. Mutta ainakin itse huomasin, että kun minua petettiin, anteeksi antaminen ja asian hyväksyminen, ja vihan vähitellen muuttaminen jonkinasteiseksi ymmärrykseksi auttoi minua paljon. [...]

En tahdo lähteä analysoimaan mikä on oikea tapa sinun tilanteessasi toimia, mutta varmasti itsekin olet sen tiedostanut, että teillä ei kaikki ollut hyvin. Eihän se pettämistä oikeuta, EI MISSÄÄN NIMESSÄ, mutta ehkä jossain vaiheessa asian hyväksyminen on helpompaa. Kun ymmärrät, että rinnallasi ei ollut se sinulle oikea. Itse asiassa uskon, että olet jo sen ymmärtänyt. [...]

X:n epäreiluudesta... itse tätä blogia jo kauan seuranneena sanoisin, että jos olet vähänkin todenmukaisesti asiat esittänyt (mihin minä uskon), X:ssä on jotain pielessä ja pahasti. En puhu nyt vain pettämisestä ja jättämisestä, ikävä kyllä tällaista kaksoiselämäähän tuntuu esiintyvän vähän siellä jos täällä, vaan ihan hänen suhteenne aikaisesta käytöksestä. Jotkut säännöt ja moraalihan sitä pitäisi olla, miten ihmisiä kohdellaan, ja miten toista pitäisi kunnioittaa. Toisaalta ymmärrän myös Anniksen kommentin. Asioissa on aina kaksi puolta, ja jos X kirjoittaisi blogia, voisi tilanteenne esiintyä lukijoille aivan toisenlaisena. Vaikka minäkin olen todellakin "puolellasi", jos nyt puolia pitää valita. Tarkoitin vain että todellisuus ei ole niin musta-valkoinen, että sitä voisi sanoin kuvata. [...] Ja kirjoittaisi X mitä tahansa toiminnastaan, on selvää että väärin hän on tehnyt. Tietenkin sitä toimintaa voi yrittää ymmärtää, ja antaa anteeksikin. Ja siinä toivotan sinulle voimia ja jaksamista!"


Anteeksiantamisesta. Minä olen mielestäni huono antamaan anteeksi. Se on itsessäni sellainen puoli, jota haluaisin muuttaa. Minä olen pitkävihainen. Tai en minä tiedä onko se sitä, että en vain pysty unohtamaan, vaikka anteeksi olenkin antanut. Miten ne tunteet voi ylipäätään erottaa toisistaan? Mistä tietää, että tämä on nyt anteeksiannettu juttu, mutta tätä on vaikea unohtaa ja siksi se vaivaa? Koska jos ei voi unohtaa, onko silloin voinut antaa edes anteeksi? Tätä samaa asiaa X hoki minulle eromme aikoihin. Puhui itsestään samaa - tässä suhteessa olimmekin varmasti hyvin samanlaisia - että minä olen tehnyt jotain, minkä hän voi antaa anteeksi, mutta ei voi koskaan unohtaa. (Tästä esimerkkinä vaikkapa ystävän kahvittelutapaus, josta olen kertonut täällä.)

Tavoitteenani on toki kehittyä asiassa. Haluaisin todella antaa Xlle anteeksi ja unohtaa menneet. Mutta vielä en ainakaan pysty. Tämä viha, katkeruus, vertailu ja märehdintä on tämän hetkinen selviytymiskeinoni enkä pysty tahdonvoimallani sitä muuttaa. Mutta kiitän tiedosta, että jos ikävistä tunteistaan pääsee eroon, ymmärtää ja antaa anteeksi, olo helpottaa :).

Olin vähän aikaa sitten koulutuksessa, jossa psykiatrian erikoislääkäri Gustav Schulman puhui narsismista. Hänen kuvailemansa narsistiset lapset olivat ihan samanlaisia kuin X oli meidän parisuhteessamme. Schulman toi esille sen, että narsisti pyrkii aina saavuttamaan sellaisen tilanteen, joissa hän on muista täysin riippumaton ja mielellään vielä niin, että muut ovatkin riippuvaisia hänestä. Tällainen käyttäytyminen johtuu siitä, että henkilöllä on ollut lapsuudessaan niin suuria turvattomuuden kokemuksia, että hän on itseään suojellakseen alkanut käyttäytyä kyseisellä tavalla. Kun minä mietin Xää tällaisena pienenä poikana, kokien niin suurta turvattomuutta, että se on saanut hänet toimimaan näin, minun täytyy pidätellä kyyneleitä (no, tätä kirjoittaessa itkin). Minä en voi tietää, mikä se juttu on ollut, arvailuja toki voin tehdä. Eikä se välttämättä ole edes ollut suuri juttu aikuisten näkökulmasta tarkasteltuna, mutta miltä se onkaan näyttäytynyt pienen lapsen päässä!

Mutta kyllä, X on narsisti. Vaikka ymmärrän, että hänen käyttäytymisensä johtuu tästä persoonallisuushäiriöstä, se ei ainakaan vielä kanna sen pidemmälle. Ymmärrän ja se siitä. En kykene kuitenkaan antamaan vielä anteeksi ja hyväksymään en varmaan kykene koskaan. Lisäksi olen itselleni hyvin vihainen siitä, että minä vaan elin ja elin Xn kanssa, vaikka voin miten pahoin. Tai en tiedä olenko vihainen, mutta näin jälkeenpäin en oikein ymmärrä itseäni sen suhteen ja syytän itseäni monista asioista. Jos minun pitäisi listata eroon liittyviä syitä, ne johtuisivat kaikki itsestäni. Toisaalta narsistien uhrit yleensä näkevät syyn vain itsessään. Taidan olla sellainen, ainakin osittain. Kyllähän minä tajusin jo suhteen aikana, että Xllä ei ole kaikki arvot kohdillaan ja taistelin joitain juttuja vastaankin, vaikka en silloin vielä tajunnutkaan, että elän persoonallisuushäiriöisen kanssa.

Ja suhteessamme ei ollut kaikki hyvin. Se on enemmän kuin totta, enkä ole sitä koskaan pyrkinyt kieltämäänkään. Minä voin ensinnäkin niin pahoin, olin voinut jo pitkän aikaa. Ja saanen muistuttaa kaikkia lukijoita, että myös minä halusin erota ennen kuin se sitten tapahtui. Minä en tiedä miksi minä sen jälkeen en halunnutkaan. Syitä on varmasti monia. Ajatukseni hämmensivät minua silloin ja hämmentävät vieläkin - olin kuin päivänkakkara: halusin, en halunnut, halusin, en... Erään ystäväni kanssa keskustelimme tänä kesänä siitä, miten varsinkin naiset jaksavat viimeiseen asti uskoa siihen, että kaikki muuttuu vielä hyväksi ja se saa heidät pysymään huonossakin suhteessa. Ehkä minäkin sitten jaksoin tai yritin ainakin uskoa. Ja uskaltanen väittää, että jos X olisi kyennyt tai ollut vähänkin enemmän kiinnostunut suhteemme paikkaamisesta kuin uuden naisen etsimisestä (ts. luovuttamisesta), me olisimme selvinneetkin - tai ainakin olisimme vielä yhdessä.

"Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen". Miten totta tuo onkaan! Miksi elämän pitää olla niin epäreilua, että se edes on niin? Miksi rakkaus kahden ihmisen välillä ei voisi olla pidempään ihan puhdasta ja viatonta? Jos mietin elämässäni ollutta kahta pitkää parisuhdetta, niin molemmissa on ollut hyvin aikaisessa vaiheessa sellaisia ikäviä tapahtumia, että ne ovat vaikuttaneet koko suhteen ajan. Onko kaikilla muillakin niin? Vai johtuuko tämä kokemus pelkästään juuri siitä, että en kykene antamaan anteeksi ja/tai unohtamaan?

Asioilla on todellakin kaksi puolta ja mielestäni olen aika ajoin yrittänyt muistutellakin, että tämä on minun tarinani, minun versioni tapahtumista. Oikeasti olisi erittäin mielenkiintoista lukea Xn ajatuksia samoista asioista, mistä minä olen täällä kirjoittanut. Hänen kokemuksiaan ja näkemyksiään. Luulisin, että myös minä voisin oppia niistä paljon.
On hienoa, että X saa myös ymmärrystä lukijoilta, koska - kuten viimeksi eilen totesin - oli hänessä paljon hyvääkin. Tällä hetkellä selviytymiskeinonani on tarkastella Xää ja hänen tekemisiään mahdollisimman negatiivisessa valossa ja se tietysti näkyy kirjoituksissani. Ymmärrän sen, että tämä on osa koko eroprosessia ja minulla on monessa asiassa vielä paljon kehitettävää.

Summa summarum: yritän kirjoittaa jatkossakin kaikista tuntemuksistani - niin huonoista, hyvistä kuin typeriltä tuntuvistakin - kuitenkin mahdollisimman rehellisesti siitä yksinkertaisesta syystä, että epärehellisyys ei hyödytä ketään, vähiten minua itseäni. Kiitos vielä annikselle ja Ano Nuumille kommenteista!