Tästä postauksesta tulikin ihan älyttömän pitkä. Niin pitkä, että katsoin parhaakseni pilkkoa sen osiin, että jaksaisitte lukea ajatukseni paremmin. Toisaalta tällä tavalla ette kyllä saa tietää kaikkea heti, mutta kärsivällisyys kasvattaa luonnetta. Ja olin sitä paitsi armelias: kuuteen osaan pilkkomisen sijasta päädyin ainoastaan kolmeen. Uusi teksti päivittyy joka päivä samaan aikaan. Enjoy!
 
Lauantaina oli siis päivä, jolloin Xn sisko pääsi vihdoin viimeiseen lepopaikkaansa. Olen jo pitkään nähnyt unia siitä, miten tuo tapahtuma menee. Välillä niissä on ollut onnellinen loppu, välillä ei. En ole pitkään aikaan ollut niin hermostunut kuin aamulla kotona. Adrenaliinitasoni olivat varmasti ennätyksellisen korkeat, kun painoin oven takanani kiinni ja suuntasin auton nokkani kohti uurnanlaskutilaisuutta. Henki oli täysin salpautunut, oli paloja kurkussa, palleassa ja vähän joka puolella. Kädet kylmänhikiset. Sydän tuntui hakkaavan kahtasataa. 

Saavuin surujuhlapaikalle heti Xn vanhempien perässä ja ensimmäinen ihminen, joka käveli minua vastaan oli - kukapa muu kuin X. Ja heti hänen perässään Ruoho. Onneksi olin silloin autossa, joten säästyimme kaikki tervehtimisiltä, mutta hymyilytti kuitenkin erinomainen tsägäni. Jännitin sitäkin, että osaisivatko Xn sukulaiset suhtautua minuun luonnollisesti vai vihaisivatko he minua (niin, miksi vihaisivat? Tämä taas näitä omia hienoja ajatuskuvioitani...). Tuntui mukavalta, että Xn isä heti minut nähdessään tuli halaamaan minua. Tunsin itseni tervetulleeksi ja olihan se varmasti jonkinlainen viesti mahdollisille vihaajillenikin, ajattelin.
 
Pahin jännitys poistui siinä vaiheessa, kun kävelimme uurnan perässä haudalle. Siinä samalla oli aikaa tutkailla hautajaisväkeäkin. Xn sukulaisia pitkästä aikaa. Siskon ystäviä. Niin ja tietysti Xää ja Ruohoa. Ruoho oli ulkonäöltään juuri sellainen, millaiseksi  olin hänet kuvien perusteella kuvitellutkin, ehkä vähän pidempi. Tyyliltään hän oli vähän hiirulaisen oloinen, mutta lukijan kannattaa ehkä tässä kohtaa muistaa, että en kykene tarkastelemaan asiaa kovinkaan objektiivisesti ;). Päällysvaatteiden läpi oli hankala sanoa, mutta mielestäni X näytti siltä kuin olisi lihonut.

En tiedä kumpi hautajaisissa
on itselle surullisempi asia: se, että kyseinen ihminen on kuollut vai lähimpien suru. Oli tuskaa katsella Xn äidin itkua ja tuskaa. Eniten itketti silloin, kun Xn vanhemmat ja toisen siskon perhe laskivat omat kukka-asetelmansa haudalle. Kun kaikki kukat oli laskettu, lähiomaiset kokoontuivat haudalle yhteiskuvaan. X ei siinä pystynyt kauaa olemaan ja hän lähti kiivaalla tahdilla kävelemään haudalta pois. Ja mitä teen minä? Sen sijaan, että tuntisin myötätuntoa sitä ihmistä kohtaan, minä virnuilen hiljaa mielessäni ja ajattelen, että ähäkutti, oikein sulle, että sulla on paskaa. Samalla hetkellä näen Ruoho-nimisen henkilön haudan ja riemuni kasvaa entisestään. Sairasta mutta samalla kai niin ymmärrettävää?