Maanantai-iltana kaksi viikkoa sitten alkoi Täydellisten naisten aikaan tuntua alavatsassa kummallista painetta. Olotila paheni. Yritin mennä nukkumaan. Kahden aikaan yöllä en ollut nukkunut silmäystäkään ja tuskat olivat valtavat. Nousin ylös vain huomatakseni, että en kykene istumaan, seisomaan tai olemaan missään muussakaan asennossa normaalisti. Yritin soittaa siskolle. Hän ei vastannut. Siinä tilanteessa ei sitten mielestäni ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä sairaalaan.
Putsasin tuskissani kissan hiekkalaatikon, tarkistin veden ja ruoan. Olin ihan varma, että tautini laatu on vakava ja joudun jäämään sairaalaan pitkäksi aikaa. Huolestutti ja suretti, kuinka asiat sujuvat. Koin, että olen yksinäisin ja turvattomin ihminen maailmassa. Kuinka ihana olisikaan sillä hetkellä ollut, kun vieressä olisi ollut joku rauhoittamassa ja lohduttamassa. Edes pitämässä kädestä. Jakamassa sen hetken.
Vaan eipä ollut ketään. Lähdin siis ajamaan sairaalaa kohti ja matka oli todella tuskallinen. Yritäpä ajaa autoa järkyttävässä tuskassa! Onneksi liikenteessä ei ollut kuin takseja ja poliisiautoja eikä sairaalassakaan ollut minun lisäkseni ketään muita.
Vastaanottava täti kysyi minulta, olinko ottanut särkylääkettä. Täytyy myöntää, että eipä tullut mieleenkään, kun kyseessä ei ollut kuitenkaan kipu vaan enemmänkin sellainen iso paineen tunne. Täti sitten totesi minulle, että särkylääkkeen avulla olisin pärjännyt aamuun saakka ja turhaa tulin. Kiva! Minulle käy oikeasti aina niin, että kun päätän mennä hakemaan apua johonkin tautiin, minulta kysytään, että mitä sinä täällä teet. Sitten kun päätän pitkittää viimeiseen asti lääkäriin menoa ja yritän odotella oireiden ohimenoa kotikonstein, minulta kysytään, että miksi et tullut aikaisemmin. Valitsen aina väärin.
Sain särkylääkettä ja passituksen kotiin. Kotona otin vielä lisää särkylääkettä ja sain vihdoin viiden aikaan aamulla nukutuksi. Seuraavana päivänä marssin terveysasemalle lääkäriin ja oireiden syykin selvisi. Tällä kertaa pääsin säikähdyksellä, mutta pääsenkö enää ensi kerralla. Taas kerran tuli todistettua, miten pienestä niin moni arkinen asia on kiinni. Tai en tiedä voiko terveyttä määritellä sanalla "pieni". Ehkä sen arvoa ei kuitenkaan tule niin ajatelleeksi.
Sen voin kyllä sanoa, että enpä halua enää moista kokea. Toivon että ei tarvitsekaan. Ei kiitos yöllisille sairaalareissuille!
BTW, kun ajelin klo 3.20 kotiini, en voinut välttyä huomaamasta, että ainoa asunto koko kaupunginosassamme, jossa oli siihen aikaan valot, oli Xn ja Ruohon asunto. Siellä varmaan oli pelit käynnissä. Tuntui jotenkin hassulta tajuta, että siellähän se X toimii samalla tavalla kuin ennenkin. Sitä kun niin helposti huijaa itsensä uskomaan, että esimerkiksi juuri nämä yölliset pelaamiset olivat minun syytäni ja Ruohon kanssa ei varmasti samanlaista ole. Näkyypä olevan. Sitä en sitten tiedä, pelaako Ruoho siellä Xn kanssa. Vaikea uskoa, jos hän käy kolmesti viikossa maahanmuuttajien kielikurssilla ja kahdesti hoitamassa lapsia. Toki hän on nuori ja nuorena kai jaksaa, vaikka valvoisikin.
Tästä tuli mieleen myös juttu, jota en ole tainnut täällä kertoa. Minullahan on ollut aina välillä tapana kiduttaa itseäni ja tarkastella nettipeliyhteisön sivustoja, jossa X ja Ruoho ovat toisensa tavanneet. Siellä oli kesällä Xn kirjoittama postaus jostain uudesta pelistä tyyliin: "ollaan Ruohon kanssa väännetty tätä peliä nyt kaksi päivää ja hyvältä tuntuu...". Tällainen viesti keskellä kauneinta kesää?
Mutta.. palatakseni vielä tuohon tapojen muuttumattomuuteen. Mietin sitten, että miten monen asian minä kuvittelen tällä hetkellä muuttuneen meidän eromme jälkeen. Tarkemmin sanottuna, mietin miten monessa asiassa X on muuttunut, parantanut tapansa. Miten moni hänen "vioistaan" johtuikin minusta tai jostain mitä minä tein. Minä oikeasti ajattelen, että hän varmasti hoitaa nyt auto-, asunto- ja raha-asiansa ihan eri tavalla kuin aikaisemmin vaan sen takia, koska minä en ole enää hänen kanssaan. Mutta mihinkäs leppäkerttu pilkuistaan pääsisi? Tahti jatkuu todennäköisesti samanlaisena kuin ennenkin. Enhän minä voi toki sitä varmasti tietää eikä sitä asiaa ole järkevä edes miettiä. Todeta voi vaan, että onneksi minä en ole siellä vieressä seuraamassa. Onneksi minun ei enää tarvitse asua hänen kanssaan.
Putsasin tuskissani kissan hiekkalaatikon, tarkistin veden ja ruoan. Olin ihan varma, että tautini laatu on vakava ja joudun jäämään sairaalaan pitkäksi aikaa. Huolestutti ja suretti, kuinka asiat sujuvat. Koin, että olen yksinäisin ja turvattomin ihminen maailmassa. Kuinka ihana olisikaan sillä hetkellä ollut, kun vieressä olisi ollut joku rauhoittamassa ja lohduttamassa. Edes pitämässä kädestä. Jakamassa sen hetken.
Vaan eipä ollut ketään. Lähdin siis ajamaan sairaalaa kohti ja matka oli todella tuskallinen. Yritäpä ajaa autoa järkyttävässä tuskassa! Onneksi liikenteessä ei ollut kuin takseja ja poliisiautoja eikä sairaalassakaan ollut minun lisäkseni ketään muita.
Vastaanottava täti kysyi minulta, olinko ottanut särkylääkettä. Täytyy myöntää, että eipä tullut mieleenkään, kun kyseessä ei ollut kuitenkaan kipu vaan enemmänkin sellainen iso paineen tunne. Täti sitten totesi minulle, että särkylääkkeen avulla olisin pärjännyt aamuun saakka ja turhaa tulin. Kiva! Minulle käy oikeasti aina niin, että kun päätän mennä hakemaan apua johonkin tautiin, minulta kysytään, että mitä sinä täällä teet. Sitten kun päätän pitkittää viimeiseen asti lääkäriin menoa ja yritän odotella oireiden ohimenoa kotikonstein, minulta kysytään, että miksi et tullut aikaisemmin. Valitsen aina väärin.
Sain särkylääkettä ja passituksen kotiin. Kotona otin vielä lisää särkylääkettä ja sain vihdoin viiden aikaan aamulla nukutuksi. Seuraavana päivänä marssin terveysasemalle lääkäriin ja oireiden syykin selvisi. Tällä kertaa pääsin säikähdyksellä, mutta pääsenkö enää ensi kerralla. Taas kerran tuli todistettua, miten pienestä niin moni arkinen asia on kiinni. Tai en tiedä voiko terveyttä määritellä sanalla "pieni". Ehkä sen arvoa ei kuitenkaan tule niin ajatelleeksi.
Sen voin kyllä sanoa, että enpä halua enää moista kokea. Toivon että ei tarvitsekaan. Ei kiitos yöllisille sairaalareissuille!
BTW, kun ajelin klo 3.20 kotiini, en voinut välttyä huomaamasta, että ainoa asunto koko kaupunginosassamme, jossa oli siihen aikaan valot, oli Xn ja Ruohon asunto. Siellä varmaan oli pelit käynnissä. Tuntui jotenkin hassulta tajuta, että siellähän se X toimii samalla tavalla kuin ennenkin. Sitä kun niin helposti huijaa itsensä uskomaan, että esimerkiksi juuri nämä yölliset pelaamiset olivat minun syytäni ja Ruohon kanssa ei varmasti samanlaista ole. Näkyypä olevan. Sitä en sitten tiedä, pelaako Ruoho siellä Xn kanssa. Vaikea uskoa, jos hän käy kolmesti viikossa maahanmuuttajien kielikurssilla ja kahdesti hoitamassa lapsia. Toki hän on nuori ja nuorena kai jaksaa, vaikka valvoisikin.
Tästä tuli mieleen myös juttu, jota en ole tainnut täällä kertoa. Minullahan on ollut aina välillä tapana kiduttaa itseäni ja tarkastella nettipeliyhteisön sivustoja, jossa X ja Ruoho ovat toisensa tavanneet. Siellä oli kesällä Xn kirjoittama postaus jostain uudesta pelistä tyyliin: "ollaan Ruohon kanssa väännetty tätä peliä nyt kaksi päivää ja hyvältä tuntuu...". Tällainen viesti keskellä kauneinta kesää?
Mutta.. palatakseni vielä tuohon tapojen muuttumattomuuteen. Mietin sitten, että miten monen asian minä kuvittelen tällä hetkellä muuttuneen meidän eromme jälkeen. Tarkemmin sanottuna, mietin miten monessa asiassa X on muuttunut, parantanut tapansa. Miten moni hänen "vioistaan" johtuikin minusta tai jostain mitä minä tein. Minä oikeasti ajattelen, että hän varmasti hoitaa nyt auto-, asunto- ja raha-asiansa ihan eri tavalla kuin aikaisemmin vaan sen takia, koska minä en ole enää hänen kanssaan. Mutta mihinkäs leppäkerttu pilkuistaan pääsisi? Tahti jatkuu todennäköisesti samanlaisena kuin ennenkin. Enhän minä voi toki sitä varmasti tietää eikä sitä asiaa ole järkevä edes miettiä. Todeta voi vaan, että onneksi minä en ole siellä vieressä seuraamassa. Onneksi minun ei enää tarvitse asua hänen kanssaan.
Kommentit