Täytyy ihan ensiksi pahoitella harvaa päivitystahtiani. On vaan ollut jotenkin tosi kiire. Tuntuu, ettei ole ollut aikaa pysähtyä niin paljon, että olisi saanut ajatuksiaan kasattua tekstin muotoon. En kyllä tiedä mihin kaikki aika on mennyt. Ei oikein mihinkään mutta kuitenkin johonkin. Monena päivänä on tosin ollut mielessä, että tämän ajatuksen kirjoittaisin tänään blogiin jos ehtisin.
Pari päivää sitten tuli kuluneeksi kymmenen kuukautta erosta. Eipä voi muuta todeta kuin sen, että aika on kulunut todella nopeasti. Sinkkuilin viimeksi vuonna 2001-2002 ja Xn tapasin noin seitsemän kuukauden sinkkuilun jälkeen. Ja kymmenen kuukautta sinkkuilun alkamisesta minä asuin Xn kanssa jo avoliitossa.
Nykyinen sinkkuaikani on ollut kovin erilaista verrattuna edelliseen vastaavaan aikaan. Ensinnäkin yksinäisyyden tunne oli viimeksi kaikista voimakkain ja eniten kalvavin tunne. Nyt yksinolo on pääosin ihan mukavaa. Joskus harvoin on sellaisia hetkiä, kun tuntuu, ettei tätä jaksa enää ollenkaan, mutta se menee kyllä nopeasti ohi. Minä luulen, että yksinäisyys ei ole tällä kertaa niin voimakasta siksi, että käyn töissä. Viimeksi olin täysipäiväinen opiskelija enkä muuta tehnyt kuin lueskelin tentteihin ja kävin salilla. Nyt kuitenkin vuorovaikutan joka päivä ihmisten kanssa hyvin paljon. Työyhteisöstäni onkin tullut minulle entistä merkittävämpi eron jälkeen.
Toinen asia, joka on hyvin erilainen nyt verrattuna aikaisempaan, on suhde ystäviini. Viimeksi minä en halunnut pyytää heiltä minkäänlaista apua mihinkään ongelmaani, vaan ajattelin, että minun täytyy ratkaista ne itse. Olen aina ollut suhteellisen avoin, mutta mielestäni olen nykyään vieläkin avoimempi ja kykenen myöntämään heikkouteni. Toki se on vieläkin vaikeaa, mutta edistystä on kuitenkin tapahtunut. Myös ystävistäni on tullut jotenkin merkittävämpiä. Olen kyllä mielestäni aina osannut arvostaa ystävyyssuhteitani, mutta jotenkin koen monen ystävyyssuhteen syventyneen entisestään ja kaikki uudetkin ystävyydet ovat heti alusta saakka jotenkin tosi läheisiä ja luottamuksellisia.
Tuntuu vieläkin aika kaukaiselta se ajatus, että sitoutuisin vähään aikaan. Aika jännä, että sitä loppujen lopuksi sitten ajattelee näin, kun silloin heti eron jälkeisinä päivinä oli melkein suurin huoli se, että mä en koskaan löydä ketään ja nyt on jo kova kiire, kun ei ole lapsiakaan. Kiire on hävinnyt jonnekin. Elämä tuntuu jopa ihan mukavalta, tosin vähintään kerran viikossa on sellaisia päiviä, jolloin tekisi mieli hirveästi halia ja pussailla jotakuta tärkeää. Tunne on niin voimakas, että se välillä ihan sattuu. Onneksi se on myös ohimenevää.
En minä tarkoituksella välttele uusia tuttavuuksia, treffejä tai mieskontakteja. Mutta kukaan ei vaan kolahda "tarpeeksi". Tai sitten en anna kolahtaa. Jos joku tuttavuus alkaa tuntua liian mukavalta tai kiinnostavalta, pakitan heti. Säikähdän, jos tunteet jotain toista ihmistä kohtaan alkavat olla liian voimakkaita. Eipä tässä kyllä tunkua ole ollut, mutta aina välillä sitä on kohdannut mielenkiintoisia persoonia. En tiedä millainen se ihminen sitten lopulta on, joka kunnolla kolahtaa. Ja meneekö se kaava niin, että mitä kauemmin on ollut sinkkuna, sitä enemmän pitää kolahtaa ennen kuin siitä sinkkuuden vapaudesta on valmis luopumaan?
Olemme lähdössä ystäväporukalla 2008 syyskuussa Espanjaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluan matkan alkaessa olla sinkku. Taustalla ei todellakaan ole ajatus siitä, että haluan matkalla tehdä mitä mieleen juolahtaa, vaan se, että en halua ikävöidä ketään. Ikävä on kamala tunne, melkein yhtä kamala kuin ahdistus. Ja ikävä myös aiheuttaa monesti ahdistusta. Aika näyttää miten käy. Ties vaikka oikeasti olisin loppuikäni sinkku. Se ei kyllä ole pitkän tähtäimen tavoitteeni.
Mieliala on ollut edelleen positiivinen ja hyvä. Ihan mielettömän hieno juttu. X ja Ruoho ovat olleet kyllä aika usein mielessä, mutta ei sillä tavalla, että se olisi jotenkin ahdistanut tai painanut mieltä alas. Jotenkin se anteeksiantoprosessi kantaa minua vieläkin. Toivottavasti suunta on tästä ainoastaan ylöspäin. Tuntuu ihanalta tuntea olonsa onnelliseksi.
Pari päivää sitten tuli kuluneeksi kymmenen kuukautta erosta. Eipä voi muuta todeta kuin sen, että aika on kulunut todella nopeasti. Sinkkuilin viimeksi vuonna 2001-2002 ja Xn tapasin noin seitsemän kuukauden sinkkuilun jälkeen. Ja kymmenen kuukautta sinkkuilun alkamisesta minä asuin Xn kanssa jo avoliitossa.
Nykyinen sinkkuaikani on ollut kovin erilaista verrattuna edelliseen vastaavaan aikaan. Ensinnäkin yksinäisyyden tunne oli viimeksi kaikista voimakkain ja eniten kalvavin tunne. Nyt yksinolo on pääosin ihan mukavaa. Joskus harvoin on sellaisia hetkiä, kun tuntuu, ettei tätä jaksa enää ollenkaan, mutta se menee kyllä nopeasti ohi. Minä luulen, että yksinäisyys ei ole tällä kertaa niin voimakasta siksi, että käyn töissä. Viimeksi olin täysipäiväinen opiskelija enkä muuta tehnyt kuin lueskelin tentteihin ja kävin salilla. Nyt kuitenkin vuorovaikutan joka päivä ihmisten kanssa hyvin paljon. Työyhteisöstäni onkin tullut minulle entistä merkittävämpi eron jälkeen.
Toinen asia, joka on hyvin erilainen nyt verrattuna aikaisempaan, on suhde ystäviini. Viimeksi minä en halunnut pyytää heiltä minkäänlaista apua mihinkään ongelmaani, vaan ajattelin, että minun täytyy ratkaista ne itse. Olen aina ollut suhteellisen avoin, mutta mielestäni olen nykyään vieläkin avoimempi ja kykenen myöntämään heikkouteni. Toki se on vieläkin vaikeaa, mutta edistystä on kuitenkin tapahtunut. Myös ystävistäni on tullut jotenkin merkittävämpiä. Olen kyllä mielestäni aina osannut arvostaa ystävyyssuhteitani, mutta jotenkin koen monen ystävyyssuhteen syventyneen entisestään ja kaikki uudetkin ystävyydet ovat heti alusta saakka jotenkin tosi läheisiä ja luottamuksellisia.
Tuntuu vieläkin aika kaukaiselta se ajatus, että sitoutuisin vähään aikaan. Aika jännä, että sitä loppujen lopuksi sitten ajattelee näin, kun silloin heti eron jälkeisinä päivinä oli melkein suurin huoli se, että mä en koskaan löydä ketään ja nyt on jo kova kiire, kun ei ole lapsiakaan. Kiire on hävinnyt jonnekin. Elämä tuntuu jopa ihan mukavalta, tosin vähintään kerran viikossa on sellaisia päiviä, jolloin tekisi mieli hirveästi halia ja pussailla jotakuta tärkeää. Tunne on niin voimakas, että se välillä ihan sattuu. Onneksi se on myös ohimenevää.
En minä tarkoituksella välttele uusia tuttavuuksia, treffejä tai mieskontakteja. Mutta kukaan ei vaan kolahda "tarpeeksi". Tai sitten en anna kolahtaa. Jos joku tuttavuus alkaa tuntua liian mukavalta tai kiinnostavalta, pakitan heti. Säikähdän, jos tunteet jotain toista ihmistä kohtaan alkavat olla liian voimakkaita. Eipä tässä kyllä tunkua ole ollut, mutta aina välillä sitä on kohdannut mielenkiintoisia persoonia. En tiedä millainen se ihminen sitten lopulta on, joka kunnolla kolahtaa. Ja meneekö se kaava niin, että mitä kauemmin on ollut sinkkuna, sitä enemmän pitää kolahtaa ennen kuin siitä sinkkuuden vapaudesta on valmis luopumaan?
Olemme lähdössä ystäväporukalla 2008 syyskuussa Espanjaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluan matkan alkaessa olla sinkku. Taustalla ei todellakaan ole ajatus siitä, että haluan matkalla tehdä mitä mieleen juolahtaa, vaan se, että en halua ikävöidä ketään. Ikävä on kamala tunne, melkein yhtä kamala kuin ahdistus. Ja ikävä myös aiheuttaa monesti ahdistusta. Aika näyttää miten käy. Ties vaikka oikeasti olisin loppuikäni sinkku. Se ei kyllä ole pitkän tähtäimen tavoitteeni.
Mieliala on ollut edelleen positiivinen ja hyvä. Ihan mielettömän hieno juttu. X ja Ruoho ovat olleet kyllä aika usein mielessä, mutta ei sillä tavalla, että se olisi jotenkin ahdistanut tai painanut mieltä alas. Jotenkin se anteeksiantoprosessi kantaa minua vieläkin. Toivottavasti suunta on tästä ainoastaan ylöspäin. Tuntuu ihanalta tuntea olonsa onnelliseksi.
Kommentit