Miksi elämän pitää olla sellaista, että siinä on välillä niin paljon surua, murhetta ja tuskaa, että sitä ei tahdo millään kestää? Miksi toisesta ihmisestä luopuminen voi olla ihan hirveää, vaikka miten tajuaa, että se on parhaaksi sekä itselleen että sille toiselle? Vaikka ymmärtää sen, että lopulta itse on onnellisempi. Miksi ihmeessä se tuska pitää silti kestää ensin?

Miksi elämä ei voi olla sellaista, että mikään ei tunnu missään? Jos toinen ei yhtäkkiä enää tykkää tai rakastakaan ja haluaa vaihtaa toiseen, miksi sitä ei voi ottaa vastaan pelkällä olankohautuksella ja jatkaa itsekin eteenpäin? Miksi me olemme sellaisia, että meidän sydämemme voi särkeä niin pienillä teoilla? Minkä takia toiset ihmiset ovat meille niin merkityksellisiä? Eikö olisi helppoa vaan mennä mielihalujensa mukana ja olla onnellinen?

Kyllä minä tiedän, että jos jokainen saisi tehdä halujensa mukaan ja jos jokainen saisi ottaa ja jättää kenet vaan eikä se tuntuisi missään, maailma olisi todella julma paikka. Silloinhan toisia ihmisiä saisi kohdella miten vaan eikä kukaan loukkaantuisi. Ketään ei sattuisi, kukaan ei olisi onneton. Kun iskisi tikarilla toista rintaan, tämä kiittäisi ja hymyilisi. Ei sellaista maailmaa voi olla. Kohtalomme on tuntea tuskaa, toivon mukaan siitä vahvistua ja kokea onnenkin hetkiä välillä. Ehkä minä kuitenkin valitsen ennemmin tuskan kokemisen kuin julman ja kylmän maailman, vaikka välillä tuntuukin, että edes päivä toisenlaista elämää tekisi terää. Saisi lomaa omista syvistäkin elämän aiheuttamista lommoistaan, joista osa on paikkaantunut ihan hyvin, osa ei ja osa vaan näyttää siltä.

Tällaisia ajatuksia on noussut mieleeni, koska erään minulle erittäin tärkeän ihmisen parisuhde on kaatumassa. On kauhea nähdä toisen tuska varsinkin, kun omastakin on niin vähän aikaa. Toisen tuska tuo mieleen myös oman koetun tuskan. Minä tosin otan sen hyvänä asiana. Ehkä käyn nyt läpi jotain sellaista, mitä keväällä en kunnolla käynyt. Itkettää.