Ystävieni mielestä suhteessa tekemäni virheet kulminoituvat kaikki sen asian ympärille, että olen elänyt koko ajan täysin toisen ehdoilla. En ole vaatinut itselleni sitä osuutta, mikä minulle olisi oikeasti parisuhteessa kuulunut. Yritin kyllä aluksi paljonkin ja sen jälkeen olen tehnyt sitä aina välillä, koko ajan kuitenkin vähemmän. Miehen mielestä se on ollut kiukuttelua ja jos sellainen jatkuu, tulee ero. Minua on uhkailtu erolla aina, kun olen yrittänyt vaatia itselleni jotain – tai sitten siitä on tullut maailmankaikkeuden suurin kriisi, josta on selvitty ainoastaan sillä, että olen kuvaannollisesti polvillani anellut anteeksiantoa ja ottanut syyn niskoilleni. Olen ollut täysin toisen henkisen vallan alla.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kyllä minä tajusin tuon henkisen alistamisjutun tässä suhteessa jo aika aikaisessa vaiheessa, mutta en kyennyt myöntämään sitä itselleni. Epäilin kesällä 2004, että minulla on masennus. Muistan kuinka makasin sängyllämme miehen pelatessa ja mietin, että jos minulla olisi pyssy, ampuisin. Sanoin silloin parille ystävälleni, että ampuisin itseni, mutta ehkä parempi ilmaus olisi ollut se, että olisin ampunut ilmaan, kattoon, jonnekin. Olisin sillä tavalla saanut ilmaistua pahaa oloani, jota en osannut pukea sanoiksi. Kävin netistä lukemassa masennuksesta ja mielestäni minulla oli lukuisia masennuksen oireita. En kuitenkaan hakenut apua, koska ajattelin, ettei kukaan usko minua: eihän masennus selviä verikokeella! En myöskään puhunut asiasta kenellekään – tuota ampumisjuttua lukuun ottamatta.

 

Olen koko ajan miettinyt, että mies ja tämä parisuhde on yksi syy masentumiseeni. En ole koskaan siitä miehelleni puhunut enkä häntä siitä syyttänyt, toisin kuin hän minua (mies on ilmoittanut yhdeksi eron syyksi sen, että koska olen ollut niin pitkään huonolla tuulella, olen saanut hänet masentumaan ja jättämään hoitamatta asioitaan). Olen puhunut siitä hyvien ystävieni kanssa. Nyt vasta tajusin tätä kirjoittaessani, että masennus tuli varmasti ennen kaikkea juuri sen vuoksi, että en tuntenut suhteessa oloani tasa-arvoiseksi. Minut painettiin koko ajan alas. Vähäteltiin tunteitani, jos niistä yritin puhua. Sanottiin, että liioittelen, kiukuttelen, suurentelen, vaadin liikoja… En saanut päättää lähes mistään, mistä olisin halunnut. En saanut ääntäni kuuluviin enkä tuntenut saavani sitä kunnioitusta toiselta osapuolelta mitä olisin halunnut tuntea. En minä sitä silloin tajunnut. Samaan aikaan töissä meni myös aika lujaa niin, että jouduin loppujen lopuksi vuodenvaihteessa 1,5 kuukauden sairauslomalle. Sairauslomatodistuksessa luki syynä "masennustila".

 

Olen ensimmäisen kerran käynyt henkisestä alistamisesta keskustelun syksyllä 2005 siskoni kanssa. Otin asian itse puheeksi ja sen jälkeen siskonikin myönsi, että he olivat miehensä kanssa todenneet saman asian. Kyselin myös muilta ystäviltäni, ovatko he huomanneet samaa meidän suhteessamme. Olivat. Kukaan ei ollut sanonut minulle. Ymmärrän kyllä täysin, että tuollaisen asian esiin ottaminen on todella vaikeaa eli en ole siitä kenellekään ollut koskaan katkera tai vihainen, että sitä ei ole minulle kerrottu ennen kuin itse sitä kysyin. Asian kuuleminen ja tajuaminen oli minulle aika suuri kriisi. Aloin ehkä vähän vihata miestäni siksi, että hän tekee minulle niin. Ja vihata itseäni, että annan hänen tehdä itselleni niin.

 

Tuon jutun jälkeen käyttäytymiseni suhteessamme alkoi hiljalleen muuttua. En enää ollut niin alistuva. En kyllä edelleenkään vaatinut mitään, mutta en myös vastannut enää mieheni vaatimuksiin sillä tavalla kuin ennen. En nostanut mitään meteliä, toimin vain enemmän omien periaatteideni mukaisesti, sillä tavalla kuin itse parhaaksi näin. Jos miehen puolelta tuli tämän vuoksi jotain valituksia, vaikenin. En ottanut kantaa tai ilmoitin kantani lyhyesti ("Mielestäni aikuisen ihmisen tulee kyetä itse…") ja jos senkin jälkeen tuli valitusta, en kommentoinut tai toistin vain aikaisemmin sanomani. Lisäksi huomasin sen, että vieraiden läsnä ollessa uskalsin olla miehelleni enemmän sellainen kuin olisin oikeasti halunnut olla. Tiesin, että siitä ei tule silloin mitään sotaa. Tajusin mitä teen ja yritin sitä hillitä, mutta en kyennyt. Mieheni koki minun olevan hänelle ilkeä aina kun meillä oli vieraita. Siltä se varmasti tuntuikin.

 

Mies toki keksi sitten rajumpia keinoja, millä tavalla saa minua alistettua. En tiedä onko se ollut tietoista, mutta hän on tehnyt minusta enemmän ja enemmän riippuvaisen itsestään ja omista palveluksistaan sen jälkeen. Kun mies on saanut kokea tätä vallantunnetta, hänen äänensä on mielestäni ihan vapissut (innostuksesta?), kun hän on saanut hallita minua, halujani ja toiveitani. Yksi ystäväni kuvasi erään tapaamisen jälkeen miestäni narsistiksi ja sen jälkeen luin aiheesta enemmän. Kyllä moni narsistin ominaisuus sopii mieheeni, mutta on myös asioita, jotka eivät sovi. Ehkä miehessäni on ainakin hieman ei-tervettä narsismia. Mutta koska en ole psykiatri, minulla ei ole asiantuntemusta tällaisen määritelmän tekemiseen toisesta ihmisestä. Lisäksi en osaa tarkastella mieheni suhteen asiaa kovinkaan objektiivisesti.

 

Tämä muutos omassa asennoitumisessa on varmasti yksi suuri syy siihen, miksi ero loppujen lopuksi tuli. Mies hermostui, kun koki menettävänsä hallintaansa. Toisaalta aloin itse voida paremmin. Parisuhteemme ei. Etäännyimme toisistamme. Minä olin paljon omissa oloissani ja hän omissaan.

 

Olenko sitten ollut reilu meitä kumpaakaan kohtaan toimimalla miten toimin? En varmastikaan. Suhde olisi pitänyt lopettaa alkutekijöihinsä. Minä en ollut valmis alistumaan, vaikka aluksi teinkin niin. Mieheni ei ollut valmis hyväksymään tasa-arvoista kumppania. Minä olin se, jolla oli pahempi olla. Minun olisi pitänyt toimia. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, asioista voi yrittää ainoastaan oppia. Jatkossa minun täytyy osata myöntää rehellisesti itselleni mahdolliset varoitusmerkit, mitä heti suhteen alussa tulee ilmi. Minun täytyy osata kuunnella ystäviäni, jotka tarkastelevat tilannetta etäämmältä. Jos he sanovat, että ei hyvältä kuulosta, minun täytyy uskoa heitä ja punnita tilannetta tarkasti uudelleen. Tässä iässä/jatkossa ei ole kyllä enää varaa pahemmin tehdäkään virheitä. Täytyy uskoa omaan intuitioonsa heti suhteen alussa. On turha iskeä päätään seinään sellaisten miesten kanssa, joita ei kuitenkaan pysty muuttamaan.

 

Moni saattaa ajatella, että onpa ollut tyhmä nainen, kun on kestänyt tuota noin kauan. Yksi syy siihen on ollut se, että muutin oikeasti lähes toiselta puolelta Suomea mieheni perässä tänne. Minulla ei ollut täällä mitään eikä ketään muuta. Ei kiinnekohtaa. Vain mieheni. En halunnut lähteä saman tien maitojunalla takaisin – varsinkin kun olin myynyt kaiken irtaimiston muuttaessani – eipä niitä kannattanut Suomen halki raahata, kun miehellä oli jo täysin kalustettu asunto odottamassa. Lisäksi mieheni sai uskoteltua minulle, että hän olisi saanut kenet naisen olisi ikinä halunnut ja hän valitsi minut – joten minun piti osata olla kiitollinen.

 

Enää en koskaan aio tehdä sitä, että hylkään kaiken minulle tärkeän ja rakkaan yhden ainoan ihmisen takia. Pitää olla jokin muukin syy. Pitää olla joku syy, miksi tekee elämässään niin suuren ratkaisun, että muuttaa kauas entisestä kotiseudustaan. En halunnut myöntää virhettäni, niinpä uskottelin itselleni kaiken kääntyvän parhain päin ajan kuluessa ja tottuessamme toisiimme. Ja kyllä minä kuljin laput silmillä muutenkin aika monen asian suhteen hyvin pitkään, ennen kuin olin valmis katsomaan totuutta silmästä silmään. Ja silloinkin kurkistin vain ihan pienesti sormien välistä. Luulen, että vasta mieheni eroilmoitus sai minut ottamaan kädet kunnolla pois silmiltäni.