Kummasti tämä elämä toistaa itseään. Ei pidä näköjään kuvitella, että jostain asiasta olisi päässyt jotenkin lopullisesti eroon. Kuitenkin joku kaunis päivä se asia on taas leväytettynä pöytään eikä se ole minnekään hävinnyt.

Puhun nyt Xn mielessä olosta. Silloin, kun Ruoho muutti Suomeen, ajattelin heitä lähes taukoamatta. Nyt minulla on taas ollut jo useamman päivän samat oireet. Minä vaan mietin, mietin ja mietin. Mietin, mitä he tekevät. Mietin miten he pärjäävät taloudellisesti. Mietin, mitkä heidän tulevaisuudensuunnitelmansa ovat. Onko Ruoho hakemassa jostain töitä, menossa jonnekin kouluun? Onko heillä ollut jo riitoja ja miten pahoja? Juoko X vielä yhtä paljon ja haittaako se Ruohoa? Onko Ruoho saanut ketään ystäviä Suomesta?

Kaiken maailman asioita. Koko ajan. Viimeisenä illalla, melkein ensimmäisenä aamulla. En kyllä toisaalta osaa verrata tätä tilannetta siihen toukokuun alun tilanteeseen. Toisin sanoen en osaa sanoa, onko tämä jotenkin erilaista verrattuna siihen. Kai tämä on, koska aikaa on kuitenkin kulunut ja olen varmaan koko ajan toipumisen tiellä edistynyt.

Minä haluaisin niin tietää. Ja sitten kuitenkaan en haluaisi. Ristiriitaista. Tunnepuoli minussa haluaa tietää, järki taas sanoo, että siitä ei seuraisi mitään hyvää. Tulisi paha mieli. Eikä kukaan muu tiedä oikeasti totuutta kuin X ja Ruoho. Pitäisi päästä kärpäsenä kattoon seuraamaan heidän arkeaan, siinä totuus vasta paljastuisi. Kaikki muu on vaan kulissia tai muiden näkemyksiä. Ja toki tarkastelisinhan minäkin asiaa omasta näkökulmastani, omien analyysilasieni lävitse.

Nyt kun X on ollut mielessä taas enemmän, olen miettinyt, että mitä sanottavaa minulla hänelle olisi. Jos saisin sanoa mitä ikinä haluan, mitä sanoisin? Mitä kirjoittaisin, jos lähettäisin hänelle kirjeen? En ole keksinyt mitään. Mielestäni minulla ei ole hänelle mitään sanottavaa. Ei sitten yhtään mitään. Eikö se ole hyvä asia? Eikö se tarkoitakin sitä, että kaikki tarpeellinen on sanottu eikä mikään vaivaa mieltä? Minun mielestäni se on hyvä merkki.

Tai sitten... voisiko olla mahdollista, että en kykene tarkastelemaan asiaa vielä niin syvältä, että tietäisin mitä haluan sanoa? Kai minua kaivelee kuitenkin joku asia, kun Xää pitää miettiä niin paljon? Minä en vain keksi syytä. Tai en uskalla tunnustaa taikka myöntää sitä edes itselleni?

Jos taas X tulisi joku kaunis päivä sanomaan minulle, että hänen mielestään hän oli reilu minua kohtaan suhteemme loppuvaiheessa ja erossa tai että hän osasi minua kunnioittaa yms., minulla olisi hänelle paljonkin sanottavaa. Jos hän oikeasti kehtaisi tuollaista väittää, haukkuisin hänet pystyyn niin rumilla sanoilla, että itsekin hämmästyisin millaisia ilmaisuja voisin käyttää. Ja siinä vaiheessa haluaisin kertoa hänelle myös sen, miten paljon tiedän hänen kaikista valheistaan. Eikä se hyödyttäisi yhtään mitään. Ei siinä olisi järkeä ollenkaan, tiedän sen. Siitä tulisi vain entistä pahempi mieli. Loppujen lopuksi. Mutta tässä vaiheessa luulen, että en kykenisi itseäni hillitsemään.

Äh. Ja minä kuulostan tämän perusteella taas ihan joltain katkeroituneelta märehtijäakalta.