Nukuin viime yön asunnossamme pitkästä aikaa ihan yksin. Mieheni ollessa reissuilla minulla on ollut kaverina ihana, uskollinen karvatassuni, joka on kuorsannut kanssani yhteisellä tyynyllä (yhteinen tyyny on hänen päätöksensä, ei minun). Nyt tämäkin otus oli poissa. Laitoin sen miehen matkassa vähän ulkoilemaan kevääseen.

Hiljainen asunto häiritsi unen saantia. Menin aikaisin nukkumaan, mutta uni ei tullut millään. Puristin tyynyä itseäni vasten lujemmin kuin koskaan ja purin hampaita yhteen niin, että leuat oli mennä sijoiltaan. Vaikka miten yritin rauhoittua, en pystynyt. Hiljaisuus. Se on se, mihin minun tulee tottua. Ei toista ihmistä aiheuttamassa elämisen ääniä kanssani.

Asunto tuntuu nyt jo vieraalta. Eihän se ole enää edes minun. Asun siellä tällä hetkellä vain siksi, että en ole löytänyt paikkaa mihin muuttaa. Lähes kaikki tavarat on pakattu. Olen kuin vähän pidemmälle vierailulle tullut sukulainen.

Illalla väsytti ihan sikana, kun menin sänkyyn. Niinpä niin. No niin väsytti aamullakin johtuen siitä, ettei uni tullutkaan. Nukuin muutenkin levottomasti. Päätin, että hankin kahden hengen peiton kokonaan itselleni, kun en muka mahtunut oman peittoni alle ilman, että joku osa minusta olisi jäänyt paljaaksi: suoraan kylmän maailman syötäväksi. Toivottavasti ensi yönä saan paremmin unen.

Olen syönyt pitkään tosi huonosti ja urheillut kuin hullu. Mietin, että olisinko niin väsynyt senkin vuoksi. Päätin syödä tänään kunnon lämpimän ruoan töissä. Edistysaskel tämäkin. Aamulla herätessä päätin jo, että jätän tämänpäiväisen salitreenin väliin. Nyt kun on vähän piristynyt aamuisesta, tuntuukin taas, että voisin sittenkin mennä salille.

Sain äsken puhelun. Olisi asunto tiedossa. Menen katsomaan sitä pääsiäisen pyhinä. Jee, jotain muutakin tekemistä pääsiäiseksi kuin urheilu! Yksi ihana, jota olin katsellut ja josta olin haaveillut meni nenän edestä. Mutta onneksi tulee aina uusia. Tuo vapautuisi jo kuun puolivälissä eli viikon päästä voisin muuttaa. Nyt tuntuu taas asiat tapahtuvan vauhdilla. Hirvittää.