Huhhuh, niin ne vuodet vaan vierii. Tänään on kulunut seitsemän vuotta erosta. Ja yllätys yllätys, olen edelleen sinkku!

Koskaan aikaisemmin minusta ei ole tuntunut yhtä vastenmieliseltä tulla kirjoittamaan tänne kuulumisia kuin mitä tänä vuonna. Tiedän sen johtuvan siitä, että koen, ettei minulla ei ole mitään sanottavaa eikä minulle kuulu yhtään mitään. Mutta kai tässä jotain on vuoden mittaan tapahtunut, katsotaanpas...

Edelleen asustelen täällä maaseudulla. Sain virkavapaalleni jatkoa ja paluu takaisin Helsingin suuntaan pitäisi tapahtua 1.5., jos on tapahtuakseen. Maaliskuun viimeisenä päivänä minun täytyy irtisanoa itseni, jos aion jäädä tänne maalle. Aluperin deadline irtisanomiselle oli tammikuu eli kaksi kuukautta sain lisää miettimisaikaa, kiitos esimieheni.

Olen ehtinyt täällä asuessani vaihtaa kertaalleen työpaikkaakin. Huomasin jo ensimmäisellä viikolla, että työ, jota tänne tulin tekemään, ei ollut minua varten. Siitä lähtien pyrin hakeutumaan samoihin työtehtäviin mitä tein pääkaupunkiseudulla ja se onnistui viimein joulukuussa. Sen jälkeen olo ja elo on ollut vähän mukavampaa. Viime kesä tuossa "huonossa" työpaikassa oli ihan hirveä. Saimme hoidettavaksemme erittäin hankalan, työllistävän ja stressaavan casen, juuri kun kaikki esimiehet olivat lomalla. Lisäksi paikalla oli ainoastaan juuri aloittaneita työntekijöitä, minä erään toisen kanssa "vanhimpina" eli tammikuussa tulleina. Meillä kun ei ollut lomaa. Olimme aika pyörityksessä, ilman mitään tukea. Hakeuduin pahimpaan aikaan työterveyteen, jossa minulle tehtiin jonkinlainen työuupumustesti, jonka tulos meni yli käyrien. Joo, oikeasti, sen testin mittariston mukaan kenelläkään ei voi edes olla niin vakavaa työuupumusta, mikä minulla oli! No, sinnittelin kuitenkin siitä huolimatta töissä ja kun lääkärikään ei minua sairauslomalle pakottanut, niin... Kesästä selvittiin, kuten myös syksystä ja tein töissä vaan välttämättömän, koska motivaatio oli nollassa tai oikeastaan jopa sen alapuolella. Silti hämmästelin, kun lopettaessani esimieheni totesi, että olen pystynyt hoitamaan työtehtäväni kaikista työntekijöistä parhaiten. Mitä ne muut siellä työpaikalla oikein tekevät? No ehkä homman juju piili juurikin siinä, että tein vaan pakolliset työtehtävät enkä keskittynyt mihinkään ylimääräiseen säätämiseen. Ja niitä pakollisia juttuja esimiestaso seuraa. Työpaikan vaihdon myötä oloni helpottui kaikin puolin. Järjetön väsymys (joka on jatkunut jo vuosia) muuttui vähemmän järjettömäksi eli jaksan vähän enemmän hoidella juttuja ja puuhailla kotonakin. Vanhasta työpaikasta kaipaan muutamia todella ihania työkavereita. Onneksi yhteydenpito on jatkunut myös irtisanoutumiseni jälkeen.

Väsymyksestä puheen ollen.. Tilanne ei ole siis juurikaan helpottunut. Verikokeiden arvot ovat edelleen normaalirajojen sisäpuolella. Mitään ei löydy. Lisäksi olen kärsinyt migreenistä. Sain 2012 marraskuussa migreeniin kolmen kuukauden mittaisen estolääkityksen. Migreeni pysyi poissa kolme kuukautta ja kaksi viikkoa. Sen jälkeen se taas alkoi ja pahimmillaan tilanne oli se, että jouduin ottamaan migreenilääkkeen 3-7 kertaa viikossa ja lisäksi tuli keikkoja terveyskeskuspäivystykseen, kun kohtaukset eivät menneet ohi. Tämän seurauksena sain uuden migreenin estolääkityksen kolmeksi kuukaudeksi lokakuussa 2013. Eilen jouduin aloittamaan estolääkityksen jälleen, kun migreeniä alkoi olla taas joka päivä eli migreenitön jakso oli aika lailla saman pituinen kuin ensimmäisen estolääkityksen jälkeen. Tosin nyt en jaksanut katsoa tilannetta yhtä pitkälle kuin viimeksi. Jo kaksi peräkkäistä kohtausta oli liikaa. Olen tässä varovaisesti miettinyt, että eikö terveydenhuollolla ole muuta tarjota kuin jatkuvia estolääkityksiä. Eikö asiaa voisi tutkia vähän enemmän, koska joku juttuhan noi migreenit aiheuttaa. No, ehkä sitten touko-kesäkuussa otan asian lääkärin kanssa seuraavaksi puheeksi, kun migreenit todennäköisesti jälleen alkavat.

Veikkaanpa, että väsymykseeni vaikuttaa olennaisesti se, että en jaksa liikkua lainkaan enkä löydä siihen minkäänlaista motivaatiota. Minä, joka parhaimmillaan (pahimmillaan) vietin aikaa urheillen seitsemänä päivänä viikossa ja useita tunteja kerrallaan, olen plösö ja laiska läski. Sellaiseksi itseni koen enkä voi kauhean väärässä olla. Mutta tämäkin on ihan mahdoton oravanpyörä: liikkuminen piristäisi, mutta olen liian väsynyt liikkumaan. Ja liian väsynyt edes pakottamaan itseni liikkumaan. Uskoisin, että sitä alkaisi kyllä jaksaa, kunhan vaan pääsisi alkuun, mutta kun ei pääse. Tämä vaihe on jatkunut siitä, kun lopetin urheilun syksyllä 2009. Kaverit sanoi silloin, että kun sä urheilit niin paljon, niin ei mikään ihme jos väsyttää ja kyllä se siitä ohi menee. Koska, kysyn vaan.

Miehistä sen verran, että innostuin tänne muuttaessani tutustumaan paikalliseen tarjontaan nettitreffien muodossa. Kävin yhden tyypin kanssa treffeillä ja se riitti. Kokemus oli kaikin puolin vastenmielinen, koska tämä mies oli jotenkin liian tuttavallinen heti alusta saakka. Tunki lähelle ja kosketteli mikä ei mielestäni kuulu lainkaan ensimmäisille treffeille täysin tuntemattoman kanssa. Totesin treffien lopussa ääneen, että tämä ei oo kyllä mun juttu ja pakenin paikalta. Mies yritti saada minusta vielä vapuksi seuraa, mutta kieltäydyin. Sen jälkeen tyyppi onneksi tajusi jättää minut rauhaan. Ja sen jälkeen seuraelämäni miesten suhteen on ollutkin täysin nollassa. En ole tutustunut kehenkään. Loppukesästä yksi miespuolinen kaverini pääkaupunkiseudulta kävi moikkaamassa, kun mökkeili täällä päin mutta silloinkin läheisin kosketus vastakkaiseen sukupuoleen oli halaus. Seksiä en ole täällä asuessani harrastanut kertaakaan. Enpä tiedä olenko edes ansainnut sinkun arvonimeä. Taidan olla paremminkin vanhapiika. Villiksi sinkkuelämäksi tätä ei kyllä voi kutsua edes hyvällä tahdollakaan. Mutta tosiaan, myös tuolla liikkumattomuudella on suora yhteys tähänkin vanhapiikaoireiluun, koska koen olevani ruma ja vastenmielinen.

Täällä maalla ei ole tekemistä (tai en ole itse ainakaan mieleistä löytänyt). Se hyvä puoli siinä on, että rahat säästyvät. Huono puoli on taas se, että kun on aina kotona, ei jaksa millään lähteä minnekään silloinkaan, kun siihen olisi mahdollisuus vaan sitä jää ennemmin kotiin tai ainakin haluaa sinne äkkiä takaisin. Sosiaalinen elämäni on pitänyt sisällään pari tapaamista lukioaikaisten kaverien kanssa, yhdet bileet, joissa join - alkoholiin tottumattomana - itseni putkakuntoon (en onneksi joutunut, kiitos mukavan poliisipartion, joka antoi kavereiden kuljettaa mut auton peräkontissa kotiin), yhden paikallisen jääkiekkopelin ja pari vierailua ystävien kotona. Eli hyvin rauhallisesti on reilu vuosi mennyt. Baarissa en ole käynyt kertaakaan (missä baarissa?). Täällä päin asuvissa kavereissa on se "vika", että heillä kaikilla on miehet ja pienet lapset. Kaikki sinkkukaverini asuvat pääkaupunkiseudulla. Sitä asiaa kaipaan kaikkein eniten. Toki olen tässä vuoden aikana vieraillut entisillä kotikulmilla vähintään parin kuukauden välein ja näinä viikonloppuina olen ollut sosiaalinen sitten senkin edestä, kun olen halunnut tavata mahdollisimman monta kaveria saman reissun aikana.

Kissat voivat hyvin. Olen jonkin verran kyllä katunut niiden hankkimista, koska väsymykseni vuoksi kissojen hoitaminen tuntuu välillä todella ylivoimaiselta. Älkää pelästykö, en ole mitään eläinsuojelulakia kuitenkaan rikkonut, kissat ovat saaneet kyllä ruokaa, silityksiä ja rapsutuksia mutta poden silti huonoa omaatuntoa, koska voisin tehdä kaiken paremmin. Tällä hetkellä kissat ovat vanhempieni luona hoidossa. Siellä kolmikko pääsee myös ulkoilemaan, mikä ei keskustan kerrostaloasumisessa ole mahdollista kuin valjaissa ja arvatkaa vaan, lähdenkö kolmen valjaissa olevan kissan kanssa ulos?

Xstä ja Ruohosta en ole kuullut mitään pitkään aikaan. Jossain vaiheessa kysyin Xn äidiltä, onko lapsenlapsia tulossa. Ei kuulemma ollut. Käsittääkseni he ovat edelleen naimisissa ja onnellisia yhdessä, ainakin kulisseissa.

Viime vuoden postauksessani kerroinkin jo, että olen ollut paljon tekemisissä vanhempieni kanssa. Tilanne on edelleen sama, olemme nähneet lähes päivittäin. Lisäksi täällä asuvat veljenlapseni, sisko ja sen veli, jotka ovat nyt 4- ja 5-vuotiaita. Aivan mainioita tyyppejä. Ehkä vuoden paras anti on ollut se, että olen saanut olla heidän kanssaan tekemisissä lähes viikottain eikä aikaa kulu siihen, että pitkän tauon jälkeen pitäisi ujostella alkuun. Samoin tapaamiset ovat kuitenkin sen verran lyhyitä, että neiti ja herra eivät ehdi pahemmin kiukuttelemaan vaan jaksavat hyvin tsempata ja olla kilttejä. On niin mukava olla täti. Huomenna vien tyypit uimaan ja keilaamaan naapurikaupunkiin ja he odottavatkin sitä jo innoissaan. 

Ehkä stressaavin asia kuluneen vuoden aikana on ollut kuitenkin se, palaanko pääkaupunkiseudulle vai en. Asia on ajanut minut välillä ihan järjettömään ahdistukseen ja epätoivoon. Molemmissa paikoissa on hyvät ja huonot puolensa. Listoja on tehty kaikenlaisia, plussineen ja miinuksineen. Joulukuussa kykenin viimein tekemään päätökseni ja se on pitänyt. Olo on ollut sen jälkeen taas paljon seesteisempi. Päätökseni sisällön tietävät tällä hetkellä ainoastaan läheisimmät ystäväni ja perheeni. Jääköön se teille muille kuitenkin salaisuudeksi vielä toistaiseksi, vuoden päästä kuuluu lisää! Toivottavasti vuoden kuluttua voin vihdoin kertoa myös väsymyksen hellittäneen. Ja hei, Ellit-vuosihoroskoopin mukaan löydän ensi kuussa miehen, joten jos siihen on uskominen, en ole ensi vuonna enää sinkkukaan!

Sitä ja kaikkea muuta odotellessa. Mukavaa tätä vuotta teille lukijani, kuullaan taas!