Itkin, itkin, itkin ja itkin. Jouduin ottamaan särkylääkettä, koska kasvojen lihakset kipeytyivät itkemisestä niin paljon. Pääkin tuli kipeäksi, varmaan happivajauksesta. Silmäni olivat turvonneet, en saanut nukutuksi. Tuli suuri ahdistus, sydän hakkasi villinä. Tunteet menivät yhtä vuoristorataa. Epätoivoa, suuttumusta, epäuskoa, pettymystä, surua ja ikävää.

Seuraavassa erittelen näiden tuntemusten ja ajatusten sisältöjä tarkemmin:

Epätoivo

Minä olen jo 31-vuotias. Ikäloppu! Tämän miehen kanssa minun piti tehdä lapsia, viettää loppuelämäni yhdessä. Nyt se ei ole mahdollista. Minun on saatava mies, jos haluan lapsia. Haluan perheen, se on aina ollut haaveeni. Haluan pysyvän perheen, onnellisen - niin kuin varmasti kaikki. Haluan miehen, joka tekee myös ensimmäisen lapsensa minun kanssani. Jos lapsia on toisen kanssa, on huonommat takeet, että mies pysyy loppujen lopuksi meidän kanssa. Samoin minä tai osa minusta (lapsemme) ei ole miehelleni se tärkein maailmassa, aina toinen ja toisen lapsi menee edelle.

Olen työssä naisvaltaisella alalla ja harrastuksissa, joissa käyn, on vaan naisia. En tykkää käydä baareissa. Mistä löydän ikinä uuden miehen? Kuka minut ylipäätään edes huolii? Markkinoilla on vain miehiä, joita kukaan ei ole huolinut. Niissä täytyy olla jotain vikaa! Olen ikuisesti yksin. Menetin tällä hetkellä haaveeni lapsista ja omasta perheestä. Minusta tulee katkeroitunut vanhapiika.

Minulla on kyllä ystäviä, jotka ovat samanikäisiä ja sinkkuja. No, se ei paljon lohduta. Heidän kommenttinsa miesmarkkinosita eivät lohduta. Kolmekymppiset miehet eivät halua sitoutua. Mielenkiintoisia miehiä ei ole. Ja niin edelleen. Yksi ongelma tässäkin on ylitse muiden: ei minua kiinnosta kukaan muu kuin tämä joka minulla vielä ehkä on.

En usko, että kukaan voisi enää olla minulle rehellinen, haluta minun parastani. En usko, että olemassa on mies, joka ei minua petä. (Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että minua ei ole koskaan petetty - tai ainakaan en tiedä siitä.)

Suuttumus

Minä olen elänyt tämän 4,5 vuotta meille. Mieheni on ollut lähes jokaisessa tekemässäni suunnitelmassa mukana, iso ja tärkeä osa elämääni. Meillä oli yhteisiä ja samanlaisia haaveita elämälle. Miksi mies ei haluakaan enää olla kanssani?

Miksi mieheni meni lukemaan ("vahingossa") yksityisiä viestejäni? Miten sen sisältö voi olla niin kamala, että ero olisi nyt lopullinen? (Olin purkanut turhautumistani ystävälleni erään erimielisyytemme jälkeen, mieheni mukaan kylmillä ja kovilla sanoilla. Kyllä, siltä se varmasti hänen lukemanaan kuulostaa, puhutaanhan siinä hänestä. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö häntä rakastaisi ja kunnioittaisi ja etteikö sanomani asiat pitäisi jatkuvasti paikkansa).

Olin sisustanut kotiamme, tehnyt mieheni pyytämiä asioita. Tehnyt meille yhteisiä juttuja. Teki mieli hajottaa kaikki. Kaikki yhdessä ostetut huonekalut, repiä verhot ikkunoista, leikellä palasiksi yhteiset lakanat, hakata tietokone vasaralla hajalle - se, jonka vuoksi tämä viimeinen niitti tuli ja jouduin tähän tilanteeseen. Hajotin pari maalaamaani taulua. Itkin ja huusin. Mies tuli katsomaan mitä teen ja miksi hajotan ne. Sain ison mustelman jalkaani.

Suutuin itsellenikin. Miksi olin mennyt kirjoittamaan ikäviä asioita miehestäni toiselle ihmiselle, kun minun olisi pitänyt yrittää keskustella hänen kanssaan. No, yritinkin, mutta siitä ei tullut mitään. Sain väheksyviä, ilkeitä vastauksia. Siksi piti purkautua jollekin. Mutta miksi tein niin? Miksi en yrittänyt kovemmin selvittää asiaa suoraan mieheni kanssa? Miksi? Miksi? Miksi?

Epäusko

Tämä ei voi olla totta. Ei se ole tosissaan. Se haluaa vaan antaa minulle jonkun opetuksen, että ottaisin suhteemme enemmän tosissani. Tämä on vaan joku juttu, joka loppuu kohta. Onhan meillä aikaisemminkin ollut isojakin riitoja ja aina siitä on jatkettu. Pakkohan tästäkin on jatkaa. Ei kirjoittamani teksti voi olla niin kamala, että sitä ei voisi antaa anteeksi, varsinkin kun selitän sen oikean laidan.

Ei tämä voi tapahtua minulle. Olen ainoa, jota mieheni on koskaan oikeasti rakastanut. Ei se rakkaus voi kuolla! Ei se voi hävitä niin, etteikö mies haluaisi enää olla kanssani. Kyllä minä saan hänen päänsä käännetyksi, minun täytyy vaan itkeä, selittää ja pyytää tarpeeksi monta kertaa anteeksi. Kyllä kaikki järjestyy.

Pettymys

Onko minussa jotain vikaa? Miksi suhteeni ei kestä? Olen suurimman luokan luuseri, joka ei tule ikinä saamaan pysyvää parisuhdetta kenenkään kanssa. Tämä oli toinen avoliittoni. Olen ollut kerran aikaisemmin naimisissa, se suhde kesti 8 vuotta. Taas minä epäonnistuin. Enkö oppinut mitään ensimmäisestä suhteestani?

En onnistu saavuttamaan sitä mitä toivon elämältä. Kenen syytä se on? Minunko? Vai vanhempien, lapsuuden kotini ja kokemusteni? Vai mieheni? Miksi minä en onnistu? En voi ikinä onnistua! Valitsen aina väärin.

Suru

Minä menetän hänet ikuisiksi ajoiksi. Miksi en pysynyt hänen kanssaan vain ystävänä? Olisin säilyttänyt hänet elämässäni pidempään, aina vaan hän haluaisi jutella kanssani, vaihtaa ajatuksia. Ei enää koskaan yhteisiä ulkomaanmatkoja, ei kutittelua ja painiskelua sängyllä. Ei ostoksilla tai ravintolassa käyntejä. Ei yhteisiä kävelyitä, ei kortti- ja lautapelejä viinilasin äärellä - ei mitään.

Miksi en saanut varautua tähän etukäteen? Olisin nauttinut enemmän ja pyrkinyt tekemään enemmän suhteemme hyväksi. Miksi tämä tärkeä ihminen lähtee elämästäni? En koskaan toivu tästä. Hänestä tulee onnellinen ja minä haikailen ikuisesti hänen peräänsä. Olen ikuisesti yksin. Hän ei enää koskaan halua tehdä mitään hyväkseni, ei auttaa eikä pitää yhteyttä.

Ikävä

Eikö voitaisi olla vaan toistemme lähellä? Jos saisin olla kainalossasi, tuntea hengityksesi ja sydämenlyöntisi, tuoksusi. Koskettaa sinua. Tuntea kätesi ympärilläni. Unohdetaan hetkeksi kaikki riidat, kaikki erimielisyydet, kaikki se katkeruus, jota näiden vuosien aikana on välillemme tullut. Me sovimme toisillemme, kun olemme lähellä. Sanoit kerran, että minä olen juuri sopivan kokoinen lusikka-asentoon. Sopivan pituinen ja sellainen, jonka ympärille kätesi hyvin sopivat.

En halua menettää sinua. Jos tulen lähellesi, varmasti rakastat minua taas. Jos saat hyväillä minua. Jos minä saan hyväillä sinua. Silitellä, pusutella, nuuskia. Miten voin koskaan mennä nukkumaan ilman sinua, ilman toista ihmistä? Se on ollut minulle aina vaikeaa. Otin paitasi ensimmäisinä öinä lähelleni, missä oli tuoksusi. Partavetesi ja hikesi, oma tuoksusi, johon olen niin tottunut.