Märehdin tuota naisasiaa sitten mielessäni päivän. Mietin, pitäisikö minun kertoa. Mitä hyödyn siitä, jos kerron vai hyödynkö mitään? Pystynkö ylipäätään olla kertomatta? Kysyin neuvoa lähimmiltäni. He varoittelivat, että jos kerron, minun pitää varautua siihen, että kaikki käännetäänkin yhtäkkiä omaksi syykseni, niin kuin aina on tapahtunut.

Päätin kymmenen kertaa, että en kerro. Yhtä monta kertaa päätin että kerron. Jos jätän kertomatta, pystynkö elämään tukahdutettujen tunteideni kanssa? Jos kerron, alkaako mies ilkeäksi minulle, hankaloittamaan elämääni? Sitä pelkäsin kaikista eniten, koska olen sen kokenut kerran aikaisemmassa erossani. Sitä en halunnut. En tunne mitään muuta kuin syvää halveksuntaa sitä ihmistä kohtaan, joka minua kohtaan toimi niin, ei osannut olla aikuinen (no, harvoin kai erotessa pystyy jos sen kokee epäreiluksi). En halua, että samanlaiset tunteet jäävät kalvamaan minua tästäkin suhteesta. Haluaisin muistaa suhteestamme hyviäkin asioita jälkeenpäin.

Illalla mies sitten kysyi mistä halusin jutella. Olin nimittäin päivällä kertonut jo haluavani keskustella illalla, mutta miehellä ei ollut silloin aikaa. Päätin, että en ota asiaa puheeksi ellei hän ota. No sitten minä kerroin. Kerroin mitä olen kuullut ja miltä se minusta tuntui ja että en halua enää koskaan kuulla moista omassa kodissani. Mies yllättäen ymmärsi, oli pahoillaan ja myönsi. Olin ihan äimän käkenä. Minua ei syytettykään, ei käännetty asiaa minua vastaan. Sovittiin, että keskustelut naisen kanssa käydään silloin kun minä en ole paikalla. Mies sanoi, että on kiinnostunut tästä tyypistä ja toivoo suhdetta hänen kanssaan. Olin hyvin kiitollinen siitä, että hän kertoi. Toki olisin toivonut, että olisin alunperinkin saanut kuulla asiasta hänen kertomanaan kuin kuulemalla hänen keskustelunsa sen naisen kanssa.

Kyllähän se pahalta tuntui, en minä sitä kiellä. Samoin koko päivän raivon takia pidättynyt itku tuli hyvin voimakkaana. Padot murtuivat, kun asia saatiin selvitettyä. Itkin aivan järjettömästi ja luulin, että koko homma alkaa taas alusta. Että itkua kestäisi viisi päivää. Pelkäsin, että olin tippunut taas ihan pohjalle ja saisin sieltä aloittaa alusta, jos ylipäätään jaksaisin. Itkin itseni uneen.

Seuraava päivä töissä oli yhtä helvettiä. En kyennyt olemaan iloinen enkä keskittymään mihinkään. Minuutit tuntuivat tunneilta, olin tosi hermostunut. Halusin vaan lähteä sieltä pois. Teki mieli lähteä urheilemaan. Purkamaan paineita jotenkin.

Kun sitten tulin myöhään illalla kotiin, mies joi. Oli ilmeisesti juonut jo jonkun verran niin että oli vähän huppelissa. Hän ilmoitti tapaavansa naisen jälleen. Lähtevänsä viikonlopuksi tämän naisen kanssa jonnekin. Kouraisihan se ja syvältä. Tuntui että sisuskalut vaihtoivat paikkaa. En ollut uskonut, että edistystä heidän suhteessaan tapahtuu näin pian varsinkin, kun nainen asuu toisessa maassa. Olin kuitenkin tyytyväinen, että mies kertoi - vaikkakin vastahakoisesti. Meille tuli väittely siitä, miten paljon hänen pitää minulle kertoa. Sitten sain kuulla sen mistä minua varoiteltiinkin: et ole oikein paras puhuja toisen kunnioittamisesta, koska itse olet toiminut niin ja näin.. bla bla bla.

Mukaan vedettiin vanhoja asioita ja mies halusi kovasti keskustella suhteestamme. En tiedä miksi, johtuiko se alkoholista vai mistä. Pystyttiin kuitenkin keskustelemaan suhteellisen järkevästi, tosin jankkaamiseksihan se meni aina välillä. Lisäksi en tahtonut saada suunvuoroa. Mies sanoi, että se johtui siitä, että oli juonut. No, niin tai näin, keskustelut käytiin ja ilta meni sen jälkeen rauhallisesti, sovussa. Oli oikeastaan ihan leppoisa tunnelma. Aamulla tuli kuitenkin ahdistus. En pystynyt mennä töihin.