Tänään kerroin eräälle työyhteisöni jäsenelle kevään tapahtumista Xn kanssa. Hän ei tiennyt edes sitä, että olin eronnut. En edes ajatellut, että asiasta kertominen olisi mitenkään erityinen juttu. Mutta kuinkas kävikään...
Olo oli ihan ok, kun otin asian puheeksi. Tyyppi alkoikin sitten kysellä tarkemmin asioista ja siihen en ollut varautunut. Olin varautunut siihen, että puhutaan asiasta lyhyesti ja aika yleisellä tasolla. Eivät kysymykset tuntuneet kovin kamalilta aluksi, mutta pikku hiljaa alkoi tulla enemmän ja enemmän paha mieli. Ne toivat mieleen niin paljon ikäviä asioita. Tuli mieleen esimerkiksi se hetki, kun sain Xltä sähköpostin, jossa hän ilmoitti minulle häädöstä. Tuli mieleen sitä seurannut vuorokausi, ne tunteet ja se olotila, missä silloin elin. Näin jälkeenpäin ihmettelen, että miten ihmeessä selvisin toimintakykyisenä. Näin jälkeenpäin tunnen syvää myötätuntoa ja ehkä jopa sääliäkin itseäni kohtaan.
Sain tehdä todella paljon töitä, etten olisi purskahtanut itkuun. Purin kunnolla hammasta, mutta kyyneleet tulivat silti silmiin. Oli se sen verran näkyvää, että oli pakko tunnustaa, että nyt itkettää, vaikka luulin pystyväni puhumaan tästä asiasta jo ilman kyyneleitä. Täällä kotona, tätä kirjoittaessa, uskaltaa jo kyynelten antaa tulla.
Onneksi tilanne meni ohi ilman sen suurempaa romahdusta, mutta olihan se aika jännä hetki. Olin todella yllättynyt siitä, että reaktioni oli vielä niin voimakas. Se oli rankka hetki. Sen jälkeen koko päivä onkin ollut sellaista herkistelyä: tuntunut, että itku voi tulla ihan milloin vaan ja mistä asiasta vaan. Esimerkiksi kotimatkalla oli orava jäänyt auton alle ja makasi kuolleena keskellä tietä. Tapaus oli ihan tuore, tiellä oli verta ja suolia. Tulin niin surulliseksi pienen viattoman oravan puolesta, että taas sain nieleskellä kyyneleitä. Olisiko ollut vähän hassu tilanne, jos olisinkin purskahtanut itkuun ja se tuttu ihminen, joka tuli kaupassa vastaan, olisi kysynyt, että mitä itken. "No tuota oravaa, kun se oli jäänyt auton alle."
Jännä miten mieli siirtää surun muihin asioihin, jos ei uskalla tunnustaa surun todellisia syitä tai taustoja. Minä uskaltaisin, mutta alitajunta taitaa suojella minua. Sisälläni saattaa kuitenkin olla vielä jotain sellaista surua, mikä ei ole aiemmin näyttäytynyt.
Olo oli ihan ok, kun otin asian puheeksi. Tyyppi alkoikin sitten kysellä tarkemmin asioista ja siihen en ollut varautunut. Olin varautunut siihen, että puhutaan asiasta lyhyesti ja aika yleisellä tasolla. Eivät kysymykset tuntuneet kovin kamalilta aluksi, mutta pikku hiljaa alkoi tulla enemmän ja enemmän paha mieli. Ne toivat mieleen niin paljon ikäviä asioita. Tuli mieleen esimerkiksi se hetki, kun sain Xltä sähköpostin, jossa hän ilmoitti minulle häädöstä. Tuli mieleen sitä seurannut vuorokausi, ne tunteet ja se olotila, missä silloin elin. Näin jälkeenpäin ihmettelen, että miten ihmeessä selvisin toimintakykyisenä. Näin jälkeenpäin tunnen syvää myötätuntoa ja ehkä jopa sääliäkin itseäni kohtaan.
Sain tehdä todella paljon töitä, etten olisi purskahtanut itkuun. Purin kunnolla hammasta, mutta kyyneleet tulivat silti silmiin. Oli se sen verran näkyvää, että oli pakko tunnustaa, että nyt itkettää, vaikka luulin pystyväni puhumaan tästä asiasta jo ilman kyyneleitä. Täällä kotona, tätä kirjoittaessa, uskaltaa jo kyynelten antaa tulla.
Onneksi tilanne meni ohi ilman sen suurempaa romahdusta, mutta olihan se aika jännä hetki. Olin todella yllättynyt siitä, että reaktioni oli vielä niin voimakas. Se oli rankka hetki. Sen jälkeen koko päivä onkin ollut sellaista herkistelyä: tuntunut, että itku voi tulla ihan milloin vaan ja mistä asiasta vaan. Esimerkiksi kotimatkalla oli orava jäänyt auton alle ja makasi kuolleena keskellä tietä. Tapaus oli ihan tuore, tiellä oli verta ja suolia. Tulin niin surulliseksi pienen viattoman oravan puolesta, että taas sain nieleskellä kyyneleitä. Olisiko ollut vähän hassu tilanne, jos olisinkin purskahtanut itkuun ja se tuttu ihminen, joka tuli kaupassa vastaan, olisi kysynyt, että mitä itken. "No tuota oravaa, kun se oli jäänyt auton alle."
Jännä miten mieli siirtää surun muihin asioihin, jos ei uskalla tunnustaa surun todellisia syitä tai taustoja. Minä uskaltaisin, mutta alitajunta taitaa suojella minua. Sisälläni saattaa kuitenkin olla vielä jotain sellaista surua, mikä ei ole aiemmin näyttäytynyt.
Kommentit