Oli tavallinen, aurinkoinen, kevään merkkejä näyttävä päivä noin kaksi viikkoa sitten. Kävelin töistä kotiinpäin. Olin käynyt aikaisemmin päivällä katselemassa netistä asuntoja, mitä olin tehnyt jo jonkin aikaa. Nyt oli löytynyt mielenkiintoinen kaksio läheltä nykyistä kotiani. Leikittelin ajatuksella, että jos ehdottaisin miehelleni kotiin päästyäni eri osoitteisiin muuttamista. Tiesin kuitenkin, että en ikinä tekisi sitä. Vaikka suhteemme oli ollut jo pidemmän aikaa surkea ja olin ollut siinä onneton, en ollut vielä valmis luopumaan siitä, en ollut valmis luovuttamaan.

Sisään tullessani mies istui pöydän ääressä, pyysi minutkin siihen. Pyysi istumaan. Sanoi miettineensä asioita jo vähän aikaa ja käyneensä tutkimassa koneeltani kirjoituksia, joita olin käynyt parhaan ystäväni kanssa. Se oli hänelle viimeinen niitti. Hän halusi erota.

Vaikka osasin jo aavistaa pöytään istuessani, mistä me tulemme keskustelemaan, se oli silti suuri järkytys. Aluksi tietysti yritin esittää kovaa, ehkä hieman ylimielistäkin. Kestin pari minuuttia, sitten tuli itku. Ja sitä kesti viisi päivää.