En suosittele säästämään muuttolaatikoita. Vähän kivisti tänään sekä sydämen että pallean seudulla, kun siivotessani vastaani tuli laatikko missä luki: vikat kamat eteisestä. Niinpä niin. Siitä on kohta kolme kuukautta, kun niitä pakkailin. Sielu rikki, myllynkivi kaulassa, tuskaisena, surullisena, vihaisena, pelokkaana, ihmettelevänä...
En oikein tiedä mitä ajattelisin ajasta. Toisaalta tuntuu kuin erosta olisi kulunut vasta niin vähän aikaa. Toisaalta kaikki tapahtumat tuntuvat taas todella kaukaisilta. Ristiriitaista. Välillä hämmästelen, että olen asunut jo niin kauan omillani, välillä tuntuu, että vastako niin vähän aikaa. Silti tämä on kotini. Tuntuu oudolta ajatus, että menisin vanhaan asuntoomme eikä tätä paikkaa olisi. Se olisi minun kotini. En ole onneksi meinannut mennä sinne kertaakaan edes vahingossa. X harrasteli sellaista paljonkin. Kerrankin hän soitti nauraen, että oli aamulla unenpöpperössä lähtenyt kohti kaikkien aikojen ensimmäistä vuokra-asuntoaan, vaikka oli asunut sen jälkeen varmaan viidessä eri asunnossa. Hyvä siis että minä lähdin enkä jäänyt. Ties montako kertaa X olisi ollut oven takana tulossa "kotiin".
Xn sisko (#1), joka on sairastellut keväästä saakka vakavasti, on huonossa kunnossa. Sairautta parantavia hoitoja ei ole pystytty aloittamaan vieläkään, niitten piti alkaa jo juhannuksen jälkeisellä viikolla. Sisko on ollut sairaalassa hyvän tovin. Tuntuu pahalta. Koko perheen puolesta. Tai no ei Xn, mutta muiden. Mikähän siinäkin on? Ei paljon paina mieltä, jos Xlle asia on kova pala tai hänellä on sen takia paha olla. Hänhän on sen ansainnut. Mielellään hänelle soisin vieläkin pahemman olon. Olen kamala.
Näin tänään taas Treffiksen. Käytiin vähän ajelemassa ja katselemassa maisemia. Ei ollut paras mahdollinen tapaaminen, koska molemmat olimme aika väsyneitä ja sen vuoksi vaisuhkoja. Treffis oli ollut eilen juhlimassa ja nukkunut liian lyhyet yöunet. Minä taas olin touhunnut koko päivän kaikkea mahdollista, joten kun pääsin istumaan autoon, alkoi ramaista. Ehkä lauantaina on pirteämpi olo, kun tavataan seuraavan kerran.
Tuo Treffis kyllä saa aikaan niin ristiriitaisia tuntemuksia. Välillä tuntuu tosi hyvälle, välillä tekisi mieli avata auton ovi vauhdissa ja kadota. Onneksi paniikin tunteet ovat olleet vain sadasosasekunnin mittaisia, joten niistä on selvitty. Mutta kyllä sitä miettii, että miten paljon järkeä tässä kaikessa on, jos paniikki jyllää tuolla jossain takaraivossa. Eikö se ole kuitenkin sen merkki, että en ole valmis tähän? Vai tuleeko se paniikki aina? En muista onko minusta koskaan tuntunut tällaiselta. No, kuitenkin Treffiksen kanssa on ihan mukavakin olla. Ja onneksi hän ei ole puhunut mistään sitoutumisjutuista. Toivottavasti hän ei ainakaan oleta mitään. Hrrrrrrr. Olen kyllä yrittänyt pysyä aika viileänä :).
Minä olen lähdössä kotiseudulle ensi viikoksi. En tiedä miten siellä ehdin tai jaksan kirjoitella ja miten ehdin nyt loppuviikosta ennen lähtöäkään, koska läheiset ihmiset aikovat pitää minut hyvin kiireisenä. Mutta siis ei kannata huolestua, jos ei mitään kuulu. Sitä lomalainen hakee vaan sopivaa ahdistusta maaseudulta, että kaupunkiin on jälleen mukava palata :).
En oikein tiedä mitä ajattelisin ajasta. Toisaalta tuntuu kuin erosta olisi kulunut vasta niin vähän aikaa. Toisaalta kaikki tapahtumat tuntuvat taas todella kaukaisilta. Ristiriitaista. Välillä hämmästelen, että olen asunut jo niin kauan omillani, välillä tuntuu, että vastako niin vähän aikaa. Silti tämä on kotini. Tuntuu oudolta ajatus, että menisin vanhaan asuntoomme eikä tätä paikkaa olisi. Se olisi minun kotini. En ole onneksi meinannut mennä sinne kertaakaan edes vahingossa. X harrasteli sellaista paljonkin. Kerrankin hän soitti nauraen, että oli aamulla unenpöpperössä lähtenyt kohti kaikkien aikojen ensimmäistä vuokra-asuntoaan, vaikka oli asunut sen jälkeen varmaan viidessä eri asunnossa. Hyvä siis että minä lähdin enkä jäänyt. Ties montako kertaa X olisi ollut oven takana tulossa "kotiin".
Xn sisko (#1), joka on sairastellut keväästä saakka vakavasti, on huonossa kunnossa. Sairautta parantavia hoitoja ei ole pystytty aloittamaan vieläkään, niitten piti alkaa jo juhannuksen jälkeisellä viikolla. Sisko on ollut sairaalassa hyvän tovin. Tuntuu pahalta. Koko perheen puolesta. Tai no ei Xn, mutta muiden. Mikähän siinäkin on? Ei paljon paina mieltä, jos Xlle asia on kova pala tai hänellä on sen takia paha olla. Hänhän on sen ansainnut. Mielellään hänelle soisin vieläkin pahemman olon. Olen kamala.
Näin tänään taas Treffiksen. Käytiin vähän ajelemassa ja katselemassa maisemia. Ei ollut paras mahdollinen tapaaminen, koska molemmat olimme aika väsyneitä ja sen vuoksi vaisuhkoja. Treffis oli ollut eilen juhlimassa ja nukkunut liian lyhyet yöunet. Minä taas olin touhunnut koko päivän kaikkea mahdollista, joten kun pääsin istumaan autoon, alkoi ramaista. Ehkä lauantaina on pirteämpi olo, kun tavataan seuraavan kerran.
Tuo Treffis kyllä saa aikaan niin ristiriitaisia tuntemuksia. Välillä tuntuu tosi hyvälle, välillä tekisi mieli avata auton ovi vauhdissa ja kadota. Onneksi paniikin tunteet ovat olleet vain sadasosasekunnin mittaisia, joten niistä on selvitty. Mutta kyllä sitä miettii, että miten paljon järkeä tässä kaikessa on, jos paniikki jyllää tuolla jossain takaraivossa. Eikö se ole kuitenkin sen merkki, että en ole valmis tähän? Vai tuleeko se paniikki aina? En muista onko minusta koskaan tuntunut tällaiselta. No, kuitenkin Treffiksen kanssa on ihan mukavakin olla. Ja onneksi hän ei ole puhunut mistään sitoutumisjutuista. Toivottavasti hän ei ainakaan oleta mitään. Hrrrrrrr. Olen kyllä yrittänyt pysyä aika viileänä :).
Minä olen lähdössä kotiseudulle ensi viikoksi. En tiedä miten siellä ehdin tai jaksan kirjoitella ja miten ehdin nyt loppuviikosta ennen lähtöäkään, koska läheiset ihmiset aikovat pitää minut hyvin kiireisenä. Mutta siis ei kannata huolestua, jos ei mitään kuulu. Sitä lomalainen hakee vaan sopivaa ahdistusta maaseudulta, että kaupunkiin on jälleen mukava palata :).
Kommentit