Onnen tunne. Se oli läsnä usein silloin kun aloimme Xn kanssa seurustelemaan. Tunne oli kaikista suurin, kun makasimme sängyssä lähekkäin. Hyvän olon lämpimät virtaukset ja väreet kulkivat selkärankaa pitkin ja jäivät takaraivon seudulle kutkuttelemaan. Toinen onnen paikka oli pallea ja keuhkojen alue. Lämmitti, kutitti, väreili, tuntui vaan niin hyvältä. Varsinkin palleassa ja keuhkoissa tuntuu vastapainona myös ahdistus. Suurena, raskaana möykkynä, joka tekee hengittämisen hankalaksi. Molempia tunteita on suhteemme aikana ollut onnen muututtua vähitellen kokonaan ahdistukseksi.

Onnen tunne kesti Xn kanssa aika tasan tarkkaan vuoden siitä, kun ensi kertaa tapasimme. Sen tunteen lopetti eräs tietty tapahtuma. Olimme kotiseudullani ja kyläilemässä ystäväni perheen luona. X muiden mukana joi, minä olin kuskina. Lähdimme läheiseen kaupunkiin, jossa oli joku tapahtuma. Monien tapahtumien summana ja väärinkäsitystenkin vuoksi tiemme erosivat heti sinne päästyämme. Minä palasin autolle ja olin siellä koko ajan olettaen, että X tulee minut sieltä hakemaan. Ei hän tullut. Ei se minua pahemmin haitannut, ennemmin istuin autossa kuunnellen radiota, kun olin jossain kaljateltassa känniläisten ympäröimänä.

X ja muut porukasta tulivat viimein autolle. Heitimme ystäväni miehineen kotiin. Heti autoon päästyään X alkoi paasata, että miksi en tullut sinne ja sinne, kun hän odotti. Mistä minä olisin voinut tietää? Xllä ei ollut kännykkää mukana, taisi olla niin, että se oli unohtunut. X sanoi myös, että oli yrittänyt minua etsiä ja autoakin, mutta ei muistanut missä ne olivat. Minä vakuutin hänelle, että kaikki oli ok ja ilta meni ihan hyvin näinkin. Niin kuin oikeasti olikin. X jankutti ja jankutti, syytti ja syytti minua siitä, että olimme olleetkin illan erillämme. Kun jäimme autoon kaksin, pyysin häneltä ihan rauhallisesti ja ystävällisesti, että älä jaksa huutaa. X hermostui tästä aivan täysin ja näytti minulle miten hän huutaa jos hän huutaa. Tämä tarkoitti sitä, että X huusi suoraan korvaani niin kovaa kuin keuhkoista ja äänihuulista lähti samalla kun ajoin autoa 100 km/h.

Säikähdin huutoa tietysti ja rupesin itkemään. Siinä vauhdissa jos olisin säikähtänyt enemmän, olisi voinut käydä huonostikin. Onneksi sain pidettyä auton tiellä. X vielä jankutti samaa asiaa, mutta minä en enää jaksanut kommentoida. Minä vaan itkin. Kun pääsimme yöpaikkamme pihaan X sai ihan ihmeellisen raivarin. En muista mitä kaikkea hän siinä sanoi, ainakin sen, että ei ole tulossa kanssani nukkumaan ja sen, että olen niin tyhmä ihminen, että hän ei ole koskaan noin tyhmän ihmisen kanssa ollut.

X jäi autoon. Minä lähdin itkien sisälle. Jätin hänelle avaimet ja kävin vielä myöhemmin sanomassa, että talon ulko-ovi on auki, jos hän haluaa tulla sisälle. Hän ei sanonut siihen mitään. Itkin koko seuraavan päivän ja paluumatkamme kotiin. X tietysti pyysi anteeksi. Selitti, että huuto johtui siitä, että hän ei ehtinyt edellisen eronsa jälkeen olla yksin ollenkaan ja käsitellä sitä eroa. Samaten siitä, että känniteltassa ollessaan hän oli joutunut kuunnella kahden ihmisen välistä välienselvittelyä ja fiksuna ihmisenä oli mennyt heidän väliinsä sanasotailemaan. Se oli tehnyt hänestä ärtyneen jo valmiiksi.

Olihan se anteeksipyyntö ihan kiva saada ja toisaalta ymmärrettävää, että minuun purettiin turhautumista. Mutta millä tavalla? Tuo oli sellainen ratkaiseva käännekohta meidän suhteessamme, että minulta katosi onnen tunne. Se meni ihan hukkaan eikä sieltä takaisin tullut, vaikka miten pinnistelin, yritin ja suggestoin itseäni siihen. Onnen värinät pysyivät poissa. Ne tulivat takaisin yhden ainoan kerran, helmikuussa sen jälkeen, kun hän oli ilmoittanut haluavansa eron. Nukuimme vielä muutaman yön sen jälkeen yhdessä ja silloin hän otti minut lähelleen, piti kiinni kuin silloin ennen. Silloin värinät tulivat. Tunsin olevani onnellinen, vaikka luulenkin, että se oli vain onnen muotoon pukeutunutta ahdistusta, pelkoa, menettämistä ja surua.