...tai ehkä voisi paremminkin sanoa: "Mä elän viimeinkin". Koska sellaiselta tämä elo nyt tuntuu.

Pahoittelen syvästi, että en ole päivitellyt, vaikka viimeksi vielä kirjoitin, että olisi paljon sanottavaa. En ole yksinkertaisesti ehtinyt. Enkä kyllä ehtisi nytkään, mutta pakkohan se on, kun ystävät alkavat jo soitella, että ootsä hengissä, kun ei blogi päivity. Useampi ihminen on asiasta huomauttanut ja todennut, että nyt sulla menee kyllä tosi huonosti tai sitten tosi hyvin. On ihanaa, että voin vilpittömästi valita noista kahdesta vaihtoehdosta jälkimmäisen.

Näin suomalaisena peruspessimistinä ei tietysti ehkä kannattaisi liikaa mainostaa. Koska kohta tullaan alas kuitenkin korkealta ja kovaa.
Toisaalta, voihan tästä olotilasta ottaa nyt kaiken ilon irti. Kerrankin.

Oletteko muuten huomanneet, että nyt on kevät! Jos en ole vielä asiaa tarpeeksi selvästi täällä blogissa ilmaissut, niin kerrottakoon vielä, että minä inhoan talvea. Tämän kevään ensimmäiset merkit toki toivat mieleen viime kevään tapahtumat ja pahan mielen, mutta se meni ohi aika nopeasti. Sen jälkeen on saanut vaan nauttia aurinkoisista päivistä sekä valon lisääntymisestä. Sadekin on ollut ihan kivaa, kunhan se ei ole tullut lumena.

Tässä kesän lähestyessä minusta on alkanut koko ajan vahvemmin ja vahvemmin tuntua siltä, että minä oikeasti elän. Minä saan tehdä asiat niin kuin itse haluan ja niin kuin koen itselleni parhaaksi. Minulla on älyttömästi aikaa itselleni ja vain itselleni. Elämäni on muuttunut aika rutinoituneeksi (eli joidenkin mielestä tylsäksi), mutta minä koen sen tuovan itselleni enemmän turvaa kuin tylsyyttä. Olen saanut monia perusasioita kuntoon ja olen tyytyväinen niihin valintoihin, mitä olen tässä matkan varrella tehnyt. Mielestäni olen nykyään oma itseni, se ihminen, joka minussa oikeasti asuu. Tiivistetysti voisi sanoa, että olen o n n e l l i n e n.

Minä olen oikeasti ihan innoissani tästä tunteesta, tästä elämän fiiliksestä. Osaan myös arvostaa monia, monia asioita, mitä varmaan harvemmin kukaan miettii. Osaan arvostaa jokaista päivää, jolloin minulla on hyvä mieli, jokaista asiaa, joka ei enää ahdista. Osaan arvostaa sinkkuuden hyviä puolia. Osaan arvostaa ystäviä ympärilläni. Osaan arvostaa jokaista iloista hetkeä, jonka päivän aikana koen. Osaan arvostaa hyvin paljon pieniä asioita, mitä elämässäni tapahtuu joka päivä ja minä oikeasti näen niitä myös paljon. Tämä on kuin masennuksen vastakohta. Joku elämän ylenmääräisen nauttimisen tila (tai häiriö?), euforia. Ja minä nautin siitä!
Luulen, että tämä johtuu siitä, että viimeiset vuodet Xn kanssa olivat aikamoista tuskien taivalta. Kuin painajaista, joka ei ottanut loppuakseen. Nyt olen viimein päässyt irtautumaan siitä - jos en lopullisesti niin kuitenkin aika tehokkaasti. Ja tämä ei näytä olevan mikään ohimenevä hetki, minusta tuntuu, että tämä alkoi jo parisen kuukautta sitten ja tunne on vaan jatkuvasti voimistunut.

Olen viime aikoina lueskellut useampaakin blogia, jossa exät kummittelevat koko ajan kirjoittajien mielissä. Heitä haikaillaan takaisin, jos ei tietoisesti niin tiedostamatta. Minä voin olla siinäkin suhteessa onnellinen, että
pääsin Xstä irti suhteellisen helposti. No, eipä minulla ollut kauheasti edes vaihtoehtoja. Irti pääseminen onnistui ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin en ole nähnyt Xää kertaakaan viimeisen tapaamisemme jälkeen, muuta kuin kesällä kerran vilaukselta bussin ikkunasta. Toiseksi, Ruoho on ollut kuvioissa eroprosessin alusta saakka ja on edelleen. Jos Xllä ei olisi ollut ketään, olisin varmasti elänyt toivossa vielä pitkään. *puistatus*

Monesti myös aika kultaa muistoja, mikä myös välittyy mainitsemissani blogeissa. Minulle ei ole ainakaan vielä käynyt niin enkä kyllä usko, että kovin helposti käykään. En varmasti muista kaikkia kauheuksia, mitä suhteessa koin ja hyvä niin. En haluakaan. Pääasia, että muistan, ettei se suhde ollut minulle ollenkaan hyväksi. Tämä voi olla myös yksi syy siihen, miksi koen ainakin näin jälkeenpäin irti päästämisen tapahtuneen helposti.

Tämän kaiken päälle olen huomannut, että minulla ei ole minkäänlaista kostonhalua Xää kohtaan. Hmm, tai ehkä ihan jotain pientä, koska esimerkiksi saatan ajatella, että jos Xllä menee huonosti, se on sille ihan oikein. Tuon voi ehkä jossain määrin laskea kostonhaluksi? Mutta en minä itse halua hänelle tieten tahtoen mitään ikäviä fiiliksiä aiheuttaa. Ei minua kiinnosta. Välillä toki tulee kiukun tunteita koko ihmistä kohtaan, mutta mielestäni ne ovat enemmänkin sellaisia, joissa harmittelen sitä, että itse annoin hänen kohdella itseäni niin kuin hän kohteli. Olen kiukkuinen itselleni, että sallin sen. Pitkään.

Toivon, että
te kaikki lukijani voisitte olla vilpittömän iloisia puolestani - siitä, että minulla menee nyt hyvin. Te olette olleet tukenani huonoina aikoina ja olen ikionnellinen siitä, että voin jakaa myös nämä hyvät hetket teidän kanssanne.

Mutta ei niin paljon hyvää, ettei jotain huonoakin. Alastulo täältä taivaista kopsahduksien kera saattaa nimittäin tulla jo huomenna. Sillä huomenna tapaan Xn ja Ruohon. Silmästä silmään, kasvoista kasvoihin. Jännittää.