Tiina oli viime postaukseni kommenteissa sitä mieltä, että minun pitäisi lakata ruikuttamasta täällä blogissani ja päästää irti Xstä. Mielestäni olen Xstä päästänytkin irti, mutta ruikuttamaan ajattelin kyllä vielä tulla :). Onneksi saan itse päättää mitä blogiini kirjoitan ja jos se ei lukijaa kiinnosta, sopii olla lukematta - kuten Tiinakin asian hienosti ymmärsi. Toki varmasti monella teistä on käynyt mielessä, miksi tämä blogi on vielä olemassa. Oikeastaan, jos se minusta riippuu, niin tämä blogi tulee olemaan täällä virtuaaliavaruudessa iät ja ajat mutta päivityksiä ei enää tietyn päivämäärän jälkeen tule. Olen päättänyt ajankohdan jo hyvän aikaa sitten, mutta se päivä ei ole vielä tämä päivä. Se päivä tulee olemaan sellainen, jolla on minulle jokin merkitys.

Elämä on nykyään hyvin, hyvin kiireistä. Alkusyksystä tuntui, että lähes päivittäinen urheilu ei yhtäkkiä oikein kiinnostakaan. Ei tuntunut olevan mitään motivaatiota. Kun "normaali" ihminen olisi tuossa tilanteessa antanut itselleen luvan olla vähän löysemmin ja odotellut rauhassa uutta motivaatiota, minä tuplasin kaiken urheilun. Ja se auttoi. Liikkuminen alkoi taas olla kivaa ja nyt vedetään ihan hulluna kaiket illat. Ja minä oikeasti nautin siitä! Tosin se vie ihan älyttömästi aikaa enkä nykyään kotona ehdi paljon oleskelemaankaan. Olen myös tehnyt keikkahommia oman työni lisäksi, mikä on myös lohkaissut lovia vapaa-aikaani. Töissäkin on ollut aivan tajuton kiire jo todella pitkään ja (henkisen) jaksamisen kanssa on ollut välillä vähän ongelmaa. Paine on kova.

Miesasiat eivät oikein tunnu etenevän. Ensinnäkään minulla ei ole lainkaan aikaa treffailla ketään saati aikaa hankkiutua tilaisuuksiin, missä tutustuisin uusiin ihmisiin. Ja minä luulen, että minulla ei ole taas vaihteeksi kiinnostustakaan. Taisin tuossa alkusyksystä kirjoittaa tännekin, että pikku hiljaa on alkanut tuntua siltä, että voisin olla valmis jo uuteen suhteeseen. Nyt ajatus tuntuu ihan vieraalta. Olenko oikeasti joskus ajatellut noin? Toiseksi minä en jaksa tällä hetkellä uskoa siihen, että joku voisi minua rakastaa tai haluta elämäänsä minun kanssani jakaa. Joo, tiedän kyllä, että ei ole ihan terve ajattelutapa, mutta hei oikeasti, ketä kiinnostaisi elämä esimerkiksi syömishäiriöisen kanssa? En minä tietysti sillä asialla läheisiäni kuormita, mutta ei se varmaan ketään puoleensakaan vedä. Välillä tuntuu oikeasti, että näen itseni ainoastaan negatiivisessa valossa enkä voi oikeasti käsittää edes sitä, mitä minun ystäväni minussa näkevät, että haluavat olla kanssani.

Tietysti nuo ovat ohimeneviä ajatuksia, eivätkä tälläkään hetkellä aktiivisesti mielessä. Pääsääntöisesti olen hyvällä tuulella, rauhallisella mielellä ja ajattelen sekä itsestäni että muusta maailmasta positiivisesti. Mutta sitten on "niitä päiviä". Sellaisia, kun kaikki on pielessä, ilman mitään selkeää syytä. Tuntuu, että sitä ei ole kuin kasa ongelmia. Olen miettinyt myös sitä, ovatko nuo ajatukset sellaisia, joilla peitän jotain todellisia tunteita tai pelkoja sisimmässäni. Vastausta en ole vielä keksinyt. Sitä olen myös pohtinut, että olenko oikeasti oppinut tässä elämässä mitään. No, ehkä tuo on vähän liian jyrkästi ilmaistu. Olen toki oppinut, mutta olenko riittävästi?

Näillä siis mennään. Joulu on kohta ovella ja tuhat asiaa tehtävänä ennen sitä. Onneksi sain nyt aikaiseksi tulla kertomaan edes tänne kuulumiset. Yksi tehtävä listassa taas vähemmän :). Oikein mukavaa joulun odotusta kaikille!