Minä olen ryhtynyt muotoilemaan tätä kirjoitusta jo ainakin puoli vuotta sitten. Vuodatuksen sekoilujen takia tekstinraakile kerran jo näkyikin blogissa, vaikkei olisi pitänyt. Onneksi satuin juuri silloin surffailemaan oikeassa paikassa ja sain piilotettua sen niin, ettei sitä varmaankaan kovin moni silmäpari ehtinyt lukea. Koska nyt on tullut vasta sen aika.

Erosta on tänään kulunut tasan kaksi vuotta.

Voisin väittää, että olen tällä hetkellä onnellinen sinkku. Vaikka huonojakin päiviä tai jaksoja välillä on, olen kaiken kaikkiaan aika onnellinen. Minulla on niin moni asia niin hyvin. Olen onnellinen siitä, että ymmärrän sen ja osaan olla siitä kiitollinen. Ja olen onnellinen siitä, että voin niin paljon paremmin nyt kuin koskaan Xn kanssa.

Minä todellakin toivon, että olen oppinut virheistäni. En ole täydellinen, mutta toivon, että olen kehittynyt ja kehityn vastedeskin. Tärkeää kehittymisessä on se, että itse tajuaa, missä kehitettävää on. Aina se ei ole helppoa, mutta esimerkiksi ystävien rehellisellä palautteella on ja on ollut tärkeä merkitys.

Minä en olisi ikinä kaksi vuotta sitten uskonut, että olen tässä tilanteessa vielä joskus. Kaksi vuotta sitten koko maailmani romahti ja tuntui, että tulevaisuudella ei ole minulle mitään annettavaa. En olisi myöskään ikinä uskonut, että tämä päivä vielä joskus tulee. Päivä, jolloin on aika lyödä niin sanotusti pillit pussiin tämän blogin suhteen.

Tämä on ennen kaikkea eroblogi. Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa. Ei ole oikeastaan ollut enää pitkään aikaan. Olen kuitenkin halunnut pitää tätä "varalla". Jos vaikka jotain kamalaa tapahtuu. Jos vaikka ahdistus käy niin suureksi, että en kestä. Mutta niin ei ole käynyt. Koko ajan pelottaa vähemmän. Oikeastaan, nyt minä olen varma siitä, että minä selviän. Minä olen selvinnyt! Minä en tarvitse tätä blogia enää.

Olen ymmärtänyt, että moni lukijoistani on saanut paljon lohtua blogistani. Moni samassa tilanteessa elänyt on voinut samaistua kirjoituksiini. Se oli yksi tavoitteistani silloin, kun blogiani aloin kirjoittaa. Jos edes yksi ihminen saa apua, niin tämä on kannattanut. Kun itse erosin, hain kuumeisesti netistä muiden tarinoita erosta. Siitä, miltä se on tuntunut, mitä kaikkia tunteita on käyty läpi. En voinut lukea aiheesta kyllikseni. Nyt minä olen tuottanut sitä materiaalia muille luettavaksi.

Vaikka lopetankin päivittämisen, tämä blogi ei katoa minnekään. Se säilyy täällä apuna muille ja muistona itselleni. En ole vanhoja tekstejäni lukenut oikeastaan koskaan. En ole uskaltanut tai halunnut. Enkä halua vieläkään. Ehkä joskus tulee se päivä.

Jos haluat ottaa minuun yhteyttä, sähköposti tavoittaa. Luen sen lähes joka päivä. Myös kommentteja käyn lukemassa ja niihin vastailemassa vastedeskin. Uutta blogia en ole perustanut enkä aio näillä näkymin perustaakaan, mutta kuka tietää. Jos sellainen hetki tulee joskus eteen, ilmoitan siitä täällä. Jos oikein innostun, saatan jossain vaiheessa tulla kertomaan mitä minulle kuuluu. Mutta en lupaa mitään.

Tässä vaiheessa haluan sydämestäni kiittää kaikkia ystäviäni, jotka ovat tätä blogia lukeneet tai muuten tukeneet minua tähänastisen elämäni suurimmassa kriisissä. Kiitos myös kaikille kommentoijille ja niille lukijoille, jotka ovat olleet läsnä mutta eivät koskaan kommentoineet. Lämmin ja nöyrä kiitos.

Jos olen jo hyvän aikaa valmistellut tätä tekstiä, niin vielä kauemman aikaa sitten päätin, miten tämä tarina päättyy. Se päättyy seuraavaan kappaleeseen, jonka sanat ovat varmasti monia samassa tilanteessa olleita koskettaneet. Niin minuakin. Tätä kuunnellessa on monet itkut itketty ja päätetty, että jonain päivänä minä vielä uskon niihin.

Tänään minä uskon. Kiitos ja näkemiin!

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa.
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin.
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä, kirkas aamu aukeaa.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Juha Tapio ~ Kelpaat kelle vaan