Jotenkin viimeviikkoinen psykologikäynti antoi minulle mielenrauhan siitä, että nyt parisuhdeasioiden on hyvä olla niin kuin ne ovat. Olen vasta toipumassa henkisesti hyvin raskaasta suhteesta ja erosta. En minä ole vielä valmis uuteen suhteeseen. Ennen sitä minun täytyy löytää tasapaino itseni kanssa. Jos aloittaisin nyt uuden parisuhteen, olisin henkisesti niin keskeneräinen, että se varmasti vaikuttaisi suhteeseen negatiivisesti. Mielenrauhan löytäminen on helpottanut merkittävästi myös halipulaa, joskin vastapainoksi on taas lievästi sanottuna ahdistanut.

Tänään huomasin, että olen jotenkin edennyt myös siinä asiassa, että en enää vertaa omaa tilannettani Xään. Ehkä yksi syy sille on se, että en ole kuullut Xstä ja hänen suhteensa kehittymisestä Ruohon kanssa mitään pitkään aikaan. Tai ehkä syy on tämä saavutettu jonkinasteinen mielenrauha. Ennen ajattelin, että teen oikeammin kuin X, kun en vaihda lennosta toiseen suhteeseen. Nyt ajattelen, että minä teen oikein - tavalla, joka sopii minulle itselleni ja se riittää.

Ihan hienoa huomata välillä kehittyvänsäkin. Toki vielä päivittäin tulee esiin tilanteita, jolloin X käy mielessä jollain tasolla. Kehityskään ei välttämättä kestä kauan, kun jo tulee takapakkia. Tuntuu, että ajatukset ja mielipiteet laukkaavat sellaista vuoristorataa, että voin olla samasta asiasta tänään jotain mieltä ja huomenna taas jotain toista mieltä. En tiedä onko oikeasti niin, mutta itsestäni tuntuu siltä. Tuntuu kuin puhuisin itseni jatkuvasti pussiin. Ehkä teen niin lähinnä omassa päässäni.

Olin vähän aikaa sitten koulutuksessa, jossa piti kirjoittaa ylös elämässään koettu kaikista kamalin tunne. Minun ei ollut vaikea määritellä sitä. Helmikuun 21. päivä tänä vuonna alkoi elämäni kauheimmat ajat. Kamalimman tunteen vastapainoksi piti sitten määritellä myös elämänsä huippuhetki, joku sellainen niin hieno tunne, jonka kokee vaan muutaman kerran elämässään. Öh... En tiedä. Mielestäni elämässäni ei ole ollut mitään älytöntä huippuhetkeä. Pitäisiköhän siitä olla jotenkin huolissaan? Ihanat hetket liittyvät jollain tavalla parisuhteisiin, mutta koska kohdallani molemmat vakavat ovat menneet mönkään, en jotenkin osaa ajatella niitä hetkiä elämäni huippuhetkinä, koska ero ja sen mukanaan tuoma tuska kumoaa ne. Toisaalta mielestäni melkein joka päivä elämässäni tapahtuu jotain sellaista, jonka voisin määritellä elämän huippuhetkeksi. Monesti nämä hetket eivät ole kuin sadasosasekunnin mittaisia, mutta eivätkö nekin ole tärkeitä, että ylipäätään voi kokea elämän mielekkääksi?

Mutta ei mitään hyvää ettei jotain huonoakin. On taas pitkästä aikaa ahdistanut tällä viikolla normaalia enemmän. En oikein osaa sanoa mistä se johtuu. Tänään oli jopa niin vaikea olla, että harkitsin oikeasti rauhoittavan ottamista. Pallean möykky on taas turvonnut uusiin mittasuhteisiin. Sydän on innostunut hakkaamaan vähän liiankin iloisesti. Lisäksi on pakko naputtaa koko ajan käsillään tai sitten liikutella jalkoja hermostuneesti. Urheilustakaan ei tunnu olevan apua. Apua!