Minä erosin jälleen eilen. Täytyy myöntää, että vaikka tämä suhde on kestänyt lähes päivälleen koko elämäni, ei paljon kirpaissut. Ehkä vähän hirvitti, mutta ei kirpaissut.

Olen kauan jo pohtinut tätä(kin) eroa. En ole vaan jaksanut ottaa asiasta selvää. Eilen käymäni keskustelun pohjalta päätin alkaa toimiin. Havaitsin, että maksan vuosittain tästä suhteesta noin 300 euroa. Hirvittävä määrä, minun mielestäni ainakin ja tässä taloudellisessa tilanteessa, kun on oikeasti rahaa syödä kunnon ruokaa kaksi viikkoa kuukaudesta ja toiset kaksi - tai vähän reilu - täytyy kärvistellä sillä mitä kaapista sattuu löytymään.

Niinpä sitten päätin, että ero on väistämätön. Kun ilmoitin tästä suhteen toiselle osapuolelle, välittömästi sen jälkeen oli turvaton olo ja ehkä myös vähän huono omatunto. Jotenkin tämän suhteen välttämättömyys iskostetaan meihin suomalaisiin niin tiukasti, että omaa asennettaan on vaikea muuttaa. Mutta miksi minä pitäisin yllä suhdetta, joka maksaa minulle ja josta minä en saa yhtään mitään? Eikö järki jo sano, että ei tuollaista suhdetta kannata jatkaa.

Vaikka sielunelämäni kävikin mutkalla tapahtumahetkellä, olin jo ehtinyt unohtaa asian siihen mennessä, kun puolen tunnin kuluttua sain varmistuksen asiasta sähköpostiini. Surutyö oli tehty. Olisipa kaikki eroamiset yhtä kivuttomia.

Jatkan elämääni pakanana. Tämä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.