Minä olen aina saanut parhaiten nukahdetuksi selälläni. En koskaan missään muussa asennossa. No, parisuhteessa eläessäni myös lusikka-asentoon on ollut mukava nukahtaa, mutta kyljellään nukahtaminen on onnistunut vain silloin.

Heti eron jälkeen asia muuttui. En ole kertaakaan sen jälkeen nukahtanut selällään maaten. En ole edes halunnut tai pystynyt makaamaan yksin sängyssä siinä asennossa. Nykyään, kun menen sänkyyn, olen aina kyljelläni. Minulla on sängyssä neljä tyynyä, joita kaikkia käytän. Yksi tai kaksi on pään alla, saman verran tiukassa haliotteessa ja yksi selän takana, lapaluiden korkeudella. Joka puolella olevat tyynyt tuovat turvallisuuden tunteen. Ne ikään kuin suojelevat minua. Eron jälkeen paras nukahtamisasento on ollut kyljellään maaten, sikiöasennossa.

Jos taas en ole saanut unen päästä kiinni, olen ajatellut mukavia asioita. Jotain kivaa, mitä on tapahtunut tai mitä tulee tapahtumaan. Niihin ajatuksiin on monesti liittynyt X. Nykyään en onnistu saamaan mieleeni mitään mukavaa ajatusta. Ei kerta kaikkiaan minkäänlaista kivaa ajateltavaa löydy pääni sisältä. En voi ajatella Xää, koska siitä tulee yleensä vihaiseksi, surulliseksi tai ylipäätään pahalle mielelle. En halua ajatella eroa. En keksi tulevaisuudesta yleensä mitään tapahtumaa, joka tuntuisi kivalta ilman, että siitä asiasta tarvitsee samalla stressata. Esimerkiksi tulevat bileet saattaisivat olla kivaa ajateltavaa, jos niihin ei liittyisi hirveästi velvollisuuksia ja keskeneräisiä järjestelyasioita.

Valvon. Uni ei tule. Ei ole mitään mukavaa ajateltavaa. Sydänkin hakkaa koko ajan tosi kovasti, ihan kuin ahdistaessa. Kuitenkaan nyt ei ole sitä jumalatonta möykkyä tuolla palleassa. Jotenkin on sellainen olo, että elämä on tosi surkeaa.