Taisi olla erosta kulunut päivä tai kaksi kun ehdotin ensimmäisen kerran yrittämistä vielä kerran. Sen jälkeen olen tehnyt sen neljä kertaa lisää. Mies ei ole suostunut. Hän on kertonut arvostavansa sitä, että haluan yrittää, mutta ei pysty itse siihen - sen tekstin takia, minkä silloin koneeltani luki. Hän myös sanoi, että ei halua minun muuttavan itseäni hänen tai tämän suhteen takia. Sanoin, etten haluakaan muuttua, mutta haluan muuttaa asioiden tärkeysjärjestystä. 

Olen yrittänyt vedota moniin eri asioihin. Hänen rakkauteensa, yhteiseen menneisyyteemme, tutuksi tulleisiin tapoihimme ja yhteisiin haaveisiimme. Myös taloudellisiin syihin. Siihen, että mikään parisuhde ei tule olemaan ongelmaton. Koen, että olen oppinut tästä tilanteesta niin paljon - sekä suhteestamme että itsestäni - joten miksi en voisi kokeilla oppimaani meihin? Mitä jos löydämmekin sen avulla uuden yhteyden ja kykenemme olemaan ikuisesti onnellisia?

Satuttaa, kun hän sanoo, että on loppuelämänsä ennemmin yksin kuin (onneton) kanssani. Mutta eihän sen tarvi olla niin! Juurihan olen moneen kertaan sanonut, että kykenen itse toimimaan suhteessamme toisin ja sillä tavalla tekemään sen onnellisemmaksi. Ymmärrän tietysti, ettei kukaan halua olla onneton, en minäkään. Mutta sen eteen voi tehdä töitä ja saavuttaa sen sillä tavalla. Viimeksi kun keskustelimme, hän sanoi, että hän ei tunne minua kohtaan enää mitään. En tiedä sanoiko hän sen vain siksi, että lopettaisin jankuttamisen yhdessä yrittämisestä vai oliko se totta. En halua uskoa, että se on totta.

Minun on vaikea hyväksyä sitä, että en saa enää uutta mahdollisuutta. Vaikka ystäväni yrittävät miten lohduttaa minua sillä, että omapa on häpeänsä ja olet ainakin kaikkesi yrittänyt ja antanut mahdollisuuksia, se ei minua surussani auta. Mielestäni tämä on hyvin epäreilu tilanne.

Toisaalta olen ollut hyvin hämmentynyt ja ihmeissäni reaktioistani, koska olen itse ollut niin kauan onneton suhteessamme ja hautonut mielessäni eroa. Nyt kun se tapahtuu, en sitä millään haluaisi kokea enkä haluaisi päästää toisesta irti. Mikä ihmeen kieroutunut persoona olen, kun toimin tällä tavalla? Olen yrittänyt järkeillä asiaa niin, että olin valmis luopumaan tästä ihmisestä järjen tasolla, mutta en tunteen. Mutta miten kaukaa haettua mahtaa tuokin olla... En ole mikään psykologi.

Nykyhetki

Koen, että olen jo ruvennut toipumaan erosta. Silti olen vielä haavoittuva, haluan, että minua rakastetaan. Haluan, että juuri hän rakastaa minua, välittää ja huolehtii. Vaikka järki sanoo, että yhteistä elämää ei enää tule olemaan, alitajuisesti toivon vieläkin, että mieheni tulisi katumapäälle ja muuttaisi mieltään.

Olen tehnyt työtä sen eteen, että alitajuntakin hyväksyisi menetyksen. Erään lukemani ohjeen mukaan itselle pitää hokea asiaa, jonka toivoo tapahtuvan. Varsinkin nukkumaan mennessä. Näin asia jää alitajunnan käsiteltäväksi unessa. Kieltämättä tuo on helpottanut nukahtamista. Kun keskittyy yhteen lauseeseen, ajatukset eivät vaella. Keskittyminenkin on ollut yllättävän helppoa, ehkä siksi koska toivon todellakin, että pääsisin tästä tilanteesta eteenpäin. Hokemista ei kuitenkaan ole ollut vielä hyötyä, kahden nukutun yön jälkeen. Aion yrittää sitkeästi.