Että on pitkästä aikaa ahdistanut ja todella kovasti. Vaikka miten olen yrittänyt ajatella muuta, ovat Ruoho ja X palanneet taukoamatta mieleeni. Ja tämä tilanne. Parhaimmillaan olen ollut noin kolme minuuttia yhteen mittaan ajattelematta heitä. Se on tämän päivän ennätys.

Näin viime yönä unia heistä. En kyennyt töissä tekemään oikein mitään. Levottomana tein homman sieltä, toisen täältä ja sitten oli pakko vaan puuskuttaa. Oloani ei ollenkaan parantanut se, että työhuonetta siivotessani löysin eron aikana sinne "piilottamiani" juttuja: roskiksesta löytyneen Ruohon hakemuksen suomalaiseen kouluun, tietokoneeltamme löytyneitä kuvia Xstä ja Ruohosta, Xn kehuskelua ystävilleen uudesta naisesta - silloin kun minä en edes tiennyt meidän olevan eroamassa. Arrgghh!!! Totta kai minä kidutin itseäni, katsoin kuvat ja luin kaikki keskustelut läpi. Aika jännä muuten, miten onkin unohtanut monta todella kamalaa asiaa. Muisti yrittää olla armollinen, mutta häviää taistelun tietotekniikkaa vastaan minun suosiollisella avustuksellani. Tänään kaikki ilkeydet ja asiat tulivat taas tuoreina mieleen. Aijai. Nyt päätin, että kaikki paperit ja tiedostot menevät suljettuun kirjekuoreen, jota en avaa kuin hädän hetkellä.

Moni varmasti ihmettelee, miksi en vain yksinkertaisesti hävitä kaikkea. En minä halua, ainakaan vielä. Minä haluan muistaa kaiken tämän paskan. Siltä varalta, että jos vielä joskus tulee tilanne, että X katuu tekojaan ja ottaa minuun yhteyttä. Minä en halua haastaa hänen kanssaan riitaa enkä tuoda hänen tietoonsa, mitä kaikkea tiedänkään. Haluan vain muistaa kaiken hyvin, jos minulle tulee vaikka heikko hetki. Ymmärrän kyllä, että tiedostojen säästäminen ei tee minulle hyvää. Se on yksi asia, mikä pitää minua kiinni Xssä, menneessä suhteessa ja tässä erossa. Kyllä minä tiedän. Mutta minä en ole valmis vielä hävittämään niitä. En vain ole. Kyllä minä haaveilen siitä hetkestä, kun voin ja kykenen "hautaamaan" Xn lopullisesti. Pyyhkimään hänen pahat tekonsa pois elämästäni. Mutta sen aika ei ole vielä. Operaatio ero ei ole vielä päätöksessään.

Olen monesti kuvaillut, että ahdistuneessa mielentilassa syke on normaalia korkeampi. Tänään sain siitä ihan faktatietoakin. Tosin otokseni on aika minimaalinen, mutta jotain silti. Olen mennyt salille viime aikoina sykemittarin kanssa. Olen asettanut sen paikoilleen jo kotona ja seuraillut leposykettäni matkan aikana. Tänään leposykkeeni oli yli 20 lyöntiä minuutissa enemmän kuin normaalisti. Ahdistus se siellä teki tekosiaan. Treenin jälkeen en jaksanut enää mittaria laittaa päälle, mutta olo helpottui huomattavasti. Vedin itseni ihan piippuun. X sai taas minut motivoitumaan urheilusta pelkästään sillä, että jatkaa elämäänsä Ruohon kanssa suomatta minulle ajatustakaan. Treeneistä oli myös se hyöty, että nyt nukuttaa.

Mietin treenien jälkeen auringonpaisteesta nauttiessani, että on minulla kuitenkin moni asia tosi hyvin. Minulla on maailman ihanimmat siskot sekä aivan ihana ja suuri joukko ystäviä ympärilläni. On lempivuodenaikani, kesä. Olen terve. En ole sortunut alkoholiin tai muihin päihteisiin. En ole asunnoton. Minulla on koti, kissa ja vähän huonekalujakin. Minulla on minun elämäni. Mitä minä "valitan"? Ehkä tuollaiset ajatukset ovat ihan hyviä tässä toipumisessa. Olen iloinen siitä, että osaan nähdä elämässäni myös hyviä asioita.

Kunpa huominen olisi toisen värinen. Vaikka kammoan sinistä, niin tällä hetkellä sekin kelpaisi.