Elämä on hiljalleen asettunut uomiinsa. Arjessa on tietyt rutiinit, mutta myös yllätyksiä ja vaihtelua niin, että se ei käy tylsäksi. Tapaan paljon ystäviä, mutta olen myös paljon yksin. Suurimman osan aikaa yksinolo on ihan mukavaa, mutta kieltämättä välillä tulee hetkiä, jolloin se maistuu kerta kaikkiaan puulta. Sunnuntait ovat monesti aika pahoja. Mutta kai se on sama juttu kaikilla, jotka joutuvat pääsääntöisesti olemaan yksin? Sunnuntaisin ei useinkaan tapahdu yhtään mitään. Olisipa ihana köllötellä jonkun kainalossa ja katsella leffaa. Tai tehdä yhdessä jotain hyvää ruokaa, käydä lenkillä... No, kyllä te tiedätte. Ei mitään erityistä mutta kuitenkin merkityksellistä.
Aika usein tulee kauhu siitä, että jään ikuisesti yksin. Minä vaan en voi sille mitään, että ajattelen niin. Ei siihen auta edes järkipuhe. Viestittääkö se sitä, että minulla on ihan olematon itseluottamus? Minä olen itse sitä mieltä. Ajattelen usein, että kuka minut huolisi? Kuka haluaisi olla kanssani? Kuka kiinnostuisi minusta oikeasti niin paljon, että kykenisi rakastamaan ja pitämään huolta? Minä en keksi ketään. Olen kaikin puolin surkea, vanhan näköinen ja ruma. Turhaa itsesääliä ja marttyrointia? Ehkä, en tiedä, mutta näin minä ajattelen.
Hyvin usein yllätän myös itseni miettimästä sitä, mitä sellaista minä tein, että suhde loppui. Mitä vikaa minussa oli ja on, että en kyennyt jatkamaan parisuhdettani? Itsesyytökset ovat hyvin voimakkaita enkä tahdo päästä niistäkään millään eroon. En tiedä pääsenkö koskaan. Yritän ainakin kovasti. Miksi muille on aina niin paljon helpompi ihan vilpittömästi sanoa, että älä ole niin ankara itsellesi?
Eräs kommentoijani, joka on kommentoinut tätä blogia pääasiassa sähköpostitse, sai minut miettimään, kirjoitanko oikeasti syvimmistä tunnoistani. En kirjoita. Enää. Aluksi kirjoitin, tämä blogi oli nimenomaan juuri sitä varten. Nyt en jostain syystä enää tee niin. Olen varmaan alkanut pelätä. Alkanut arastella julkista tuomiota, minkä saattaisin täällä saada, jos paljastaisin kaiken. Kaikki ne pahat, katkerat ja kamalat ajatukset, mitä pääni sisällä välillä liikkuu. Tiedän kyllä, että tuntemattomien kommenteista ei tarvitse välittää. Mutta minä välitän. Valehtelisin jos väittäisin muuta. Syynä saattaa olla myös se, että jopa itse pelkään niitä ajatuksia enkä halua niitä kohdata. En ole valmis. Elän jossain ihme välitilassa, Matrixissa.
Suhteeni tähän blogiin on siis jonkinlaisessa vaiheessa. Luulen, että tämän asian esille ottaminen on askel johonkin suuntaan. Joko paluuseen vanhaan ja avoimeen kirjoittamiseen tai sitten päinvastaiseen. Ehkä jopa blogin hautaamiseen, lomauttamiseen tai johonkin muuhun. Ehkä aloitan anonyymina jossain toisaalla. Ehkä en. Nyt minä haluan miettiä, ainakin huomiseen.
Aika usein tulee kauhu siitä, että jään ikuisesti yksin. Minä vaan en voi sille mitään, että ajattelen niin. Ei siihen auta edes järkipuhe. Viestittääkö se sitä, että minulla on ihan olematon itseluottamus? Minä olen itse sitä mieltä. Ajattelen usein, että kuka minut huolisi? Kuka haluaisi olla kanssani? Kuka kiinnostuisi minusta oikeasti niin paljon, että kykenisi rakastamaan ja pitämään huolta? Minä en keksi ketään. Olen kaikin puolin surkea, vanhan näköinen ja ruma. Turhaa itsesääliä ja marttyrointia? Ehkä, en tiedä, mutta näin minä ajattelen.
Hyvin usein yllätän myös itseni miettimästä sitä, mitä sellaista minä tein, että suhde loppui. Mitä vikaa minussa oli ja on, että en kyennyt jatkamaan parisuhdettani? Itsesyytökset ovat hyvin voimakkaita enkä tahdo päästä niistäkään millään eroon. En tiedä pääsenkö koskaan. Yritän ainakin kovasti. Miksi muille on aina niin paljon helpompi ihan vilpittömästi sanoa, että älä ole niin ankara itsellesi?
Eräs kommentoijani, joka on kommentoinut tätä blogia pääasiassa sähköpostitse, sai minut miettimään, kirjoitanko oikeasti syvimmistä tunnoistani. En kirjoita. Enää. Aluksi kirjoitin, tämä blogi oli nimenomaan juuri sitä varten. Nyt en jostain syystä enää tee niin. Olen varmaan alkanut pelätä. Alkanut arastella julkista tuomiota, minkä saattaisin täällä saada, jos paljastaisin kaiken. Kaikki ne pahat, katkerat ja kamalat ajatukset, mitä pääni sisällä välillä liikkuu. Tiedän kyllä, että tuntemattomien kommenteista ei tarvitse välittää. Mutta minä välitän. Valehtelisin jos väittäisin muuta. Syynä saattaa olla myös se, että jopa itse pelkään niitä ajatuksia enkä halua niitä kohdata. En ole valmis. Elän jossain ihme välitilassa, Matrixissa.
Suhteeni tähän blogiin on siis jonkinlaisessa vaiheessa. Luulen, että tämän asian esille ottaminen on askel johonkin suuntaan. Joko paluuseen vanhaan ja avoimeen kirjoittamiseen tai sitten päinvastaiseen. Ehkä jopa blogin hautaamiseen, lomauttamiseen tai johonkin muuhun. Ehkä aloitan anonyymina jossain toisaalla. Ehkä en. Nyt minä haluan miettiä, ainakin huomiseen.
Kommentit