Tänään kävimme sitten pankissa selvittelemässä näitä asuntoasioita. Oli aika tyhjä olo, tosin suurella kivenjärkäleellä varustettuna. Tunsin sellaista voimattomuutta, mutta kuitenkin tiettyä raskautta tilanteesta johtuen. Pankissa kaikki meni mielestäni hyvin ja pystyin hyvin hillitsemään itseni (vaikka mielessä liikkuikin ties mitä kamaluuksia). Olin mielestäni "tavallinen", toisin sanoen ihan samanlainen kuin täällä kotonakin olen nyt miehen kanssa ollut. Aika kornia oli kyllä se, että asioitamme hoitanut nainen tuumi papereiden ollessa selvät, että niin, meillähän on ollut tapana sitten kilistellä täällä kauppojen kunniaksi. Sitten hän riensi jo hakemaan kuohuviinipulloa. Tarkastelin jo paniikissa kaikki hätäuloskäynnit huoneesta, että pääsisin pakenemaan. Onneksi tämä nainenkin kai tajusi jotain, kun tyytyi sitten antamaan meille omat pullot mukaamme.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tuolla se pullo nyt sitten odottaa. Korkkaamista. Kauppojen juhlimista. Jee.

Mies lupasi heittää minut salille pankista päin, niinpä lähdimme yhtä matkaa pois. Ulkona tuli kyyneleet silmiin, mutta onneksi mies ei niitä nähnyt, koska käveli edeltä autoon. Vedin aurinkolasit silmilleni. Sitten mies kysyi autossa (Samalla äänensävyllä kuin silloin joskus ennen… Yksi mieheni ihanista puolista on ollut se, että hän on usein kysynyt minulta tuota kysymystä. Minä kun olen luonteeltani sellainen, etten kovin helposti kerro jos mieli on jostain pahoittunut.): "Onko kaikki hyvin?" Minä siihen: "On, miten niin?". Mies: "No, kun näytit tuolla pankissa siltä, että sun oli hyvin vaikea olla siellä."

Tauko.

Tuli itku. Sanoin miehelle itkien, että miksi edes kysyt, kun just vähän aikaa sitten olit sitä mieltä, että mun pitää pahassa olossani turvautua omaan tukiverkostooni eikä häneen. Mies sanoi siihen vaan, että no onhan tuo rankka juttu itse kullekin, ei muuta. Minä itkin, itkin ja itkin. Itkin menetettyä unelmaani, menetettyä yhteistä asuntoa. Itkin sitäkin, miten paskasti mies on minua kohdellut tämän naisasiansa kanssa, itkin kaikkea. Ei sille meinannut tulla loppua, vaikka miten yritin hillitä. Meni nikotteluksi. Enhän minä miehelle tietysti sanonut, mitä kaikkia tunteita ja ajatuksia minulle tuli pintaan siinä itkiessä. Mutta en onnistunut olemaan viilipytty. Olisin ehkä onnistunutkin ilman tuota miehen esittämää kysymystä.

Onneksi se nukkui kun kirjoitin tätä. Sain itkeä rauhassa, salaa.

Kävin siis salilla vähän nollaamassa tilannetta. Asuntoasia tuntuu nyt jo mielessäni loppuun käsitellyltä – mennyttä mikä mennyttä, sitä en voi enää muuttaa. Miksi sitä sen vuoksi surisin? Kaikki on sen suhteen siis ok. Vielä kun pääsisin tuosta miesasiasta yhtä helposti eroon. Pari tuntia salilla ja that's it! Kyllä minä vieläkin olen mielessäni iloinen siitä, jos mies ei ole koneella vaan tekee jotain muuta, vaikka sitten nukkuu. Se tarkoittaa sitä, ettei se ainakaan pelehdi Ruohon kanssa. Toivon helposti, että siellä olisi mutkia matkassa, vaikka järki tietysti sanoo, ettei ole.