Sain kutsun Xn sukulaisen syntymäpäiville. Minut kutsuttiin samaan aikaan paikalle kuin kaikki muutkin vieraat, toisin sanoen myös X ja Ruoho. Sisuskalut kääntyivät melkein ympäri, kun ajattelin heidän kohtaamistaan. Menetin saman tien ruokahaluni. Tai no, sillä hetkellä tuntui siltä, että en voi koskaan enää syödä mitään. Haukoin henkeäni paniikissa ja mietin kuumeisesti millä verukkeella voisin jäädä synttäreiltä pois. Toki yksi vaihtoehto olisi ollut rehellisesti myöntää, että en pysty Xää ja Ruohoa kohtaamaan, mutta samalla olisin näyttänyt Xn perheelle, miten raskas asia minulle vieläkin on. Ja minä en jostain syystä halua tehdä sitä. Onneksi pääsin lopulta pälkähästä ihan oikealla syyllä: omassa perheessäni juhlitaan juuri samaan aikaan ja toki oman perheen juhlat menevät Xn perheen juhlien edelle.

Voin siis huokaista helpotuksesta - tällä kertaa. Ei ole varmasti viimeinen kerta, kun saan kutsun samoihin juhliin Xn kanssa. Saapa nähdä, voinko koskaan suhtautua rennosti ajatukseen, että kohtaisin vielä Xn jossain. Tällä hetkellä tuntuu, että en. Hassua miten tilanteet muuttuvat. Muistan miten heti eron jälkeen odotin kovasti jo marraskuun alkua ja näitä nimenomaisia juhlia, joihin saisin kutsun - ja joissa viimeistään näkisin Xn. Silloin tuntui, että jokainen hetki ilman hänen näkemistään tulee olemaan tuskaa. Nyt on päinvastoin. En haluaisi ikinä enää törmätä häneen enkä ikinä olla missään yhteydessä. Jos hän kävelisi kadulla vastaan, takuulla pötkisin pakoon ennemmin kuin kohtaisin hänet.

En tiedä sitten pitäisikö tämä tunne ottaa hyvänä vai pahana asiana. Jos en enää halua nähdä Xää, eikö se tarkoita ainakin sitä, että olen tehnyt terveen pesäeron häneen? En haikaile hänen peräänsä. Mutta jos Xn näkeminen nostattaa karvat näin voimakkaasti pystyyn, olenko vieläkin hänen edessään niin heikko, etten pysty asettamaan itseäni haavoitettavaksi? En tiedä. Olen hämmentynyt.