On pitänyt jo viikon verran kirjoittaa siitä, kun kävin vähän shoppailemassa. Ajoin ensiksi puutavaraliikkeeseen ostamaan paneelia eteisen seinään. Yhdestä pätkästä puuttui panelointi ja ajattelin sen itse suorittaa. Kysymyksiä ja taas lisää kysymyksiä. Minulle sellaisia, joihin en osannut oikein vastata ja heille sellaisia, että tunsin itseni täysin typerykseksi. Selviytymiskeinonani käytin hymyä ja yletöntä kohteliaisuutta. Selvisin. Mielestäni sain hyvää palvelua, mutta tulihan siinä kaiken sahaamisen ja mittailun keskellä sellainen olo, että en hitto vie halua tehdä tällaista yksin (lue: ilman miestä).

Tämän jälkeen lähdin etsiskelemään itselleni uutta kodinkonetta. Taas kiertelyä kaupoissa, ihmettelyä ja ei-ymmärtämistä. En halua ostaa yksin mitään tärkeää konetta itselleni! Kukaan ei tullut palvelemaan. Ei kai yksinäinen, nuori nainen halua mitään ostaa? Tunsin oloni surkeaakin surkeammaksi.

Kolmen kodinkoneliikkeen jälkeen tieni vei rautakauppaan. Ostin maaleja ja muita tilpehöörejä. En tahtonut millään löytää etsimääni. Olin aivan täysin ja todella kypsä. Ei huvittanut. Otti päähän. Jostain syystä hävetti. Tunsin oloni avuttomaksi ja tyhmäksikin vielä. Että joudun oikeasti kysymään, missä on mattoveitset. Huokaus.

Viimeisenä menin ruokakauppaan. Se on sama kauppa, missä Xn kanssa kävimme kaikista useimmin. Xn ykkösruokakauppa. Eron jälkeen joka kerran siellä käydessäni olen pelännyt kuollakseni Xn ja Ruohon näkemistä. Lisäksi minulle on tullut äärettömän surullinen olo. Kaikkien miesshoppailukokemusteni päälle siis olin tuolla surumielisyyden huipentumassa ja radiossa Celine Dion lauloi: "Near, far, wherever you are, I believe that the heart does go on. Once more you open the door and you're here in my heart and my heart will go on and on."

Arvatkaapa kenellä oli jauhohyllyjen välissä kyyneleet silmissä, vaikka miten kovasti yritti purra hammasta yhteen?