Kävin tänään työnohjauksessa. Koska työssäni ei tällä hetkellä ollut mitään akuuttia tapausta, keskustelimme työnohjaajani kanssa elämästäni suurempana kokonaisuutena. Toin esiin ominaisuuden, jossa toivoisin kehittyväni. Olen sellainen, että luovutan helposti, kun on kyse puheenvuoron saamisesta tai pitämisestä. En tiedä olenko aina ollut sellainen, en muista, mutta nykyään ainakin olen.

Esimerkiksi: kun olemme kolmistaan siskojeni kanssa, en monestikaan jaksa ottaa osaa keskusteluun, koska koen, että minun pitää taistella puheenvuorojeni eteen. Mieluummin olen sitten hiljaa. Yleensä meillä siskoksilla on hirveästi juttuja kerrottavana, ihmeteltävänä ja tilitettävänä. Suunvuoroa on oikeasti hankala saada. En jaksa taistella sen eteen. Odotan hiljaista hetkeä ja jos sellaista ei tule, en jaksa välittää siitä. Tiedostan itse täysin tämän toimintatavan ja toivoisin, että saisin oikeasti jostain energiaa taistellakseni puheenvuoroja itselleni. No, viime aikoina olemma harrastaneet siskojeni kanssa viittausta: jos tuntuu, ettei saa puheenvuoroa, nostaa käden ylös, niin toiset tietävät, että tuo haluaa sanoa jotain. Tämä tapa lähti muistaakseni minusta, joten ehkä olen alitajuisesti pyrkinytkin jotenkin parantamaan toimintaani tässä asiassa.

Samaa toimintatapaa noudatan myös työssäni. Jos jossain kokouksessa tai muussa tapaamisessa on joku vahva ihminen, jolta ei tunnu saavan suunvuoroa, jätän itse sanomatta asioita ja tuomatta esiin mielipiteitäni. En jaksa taistella. En jaksa pitää huolta siitä, että minulla on yhtälainen oikeus sanoa oma mielipiteeni kuin kaikilla muillakin. Jos ei tule hiljaista hetkeä, olen hiljaa ja sanomatta sitten ennen kuin yritän saada ääntäni kuuluviin. Kollegoiden tapaaminen on usein sellaista, että en saa suunvuoroa - kaikki kun ovat niin puheliaita.

Parisuhteessa sitten... Kyllä koen, että olen puheenvuoroni saanut ja myös saanut sanoa sanottavani. Xn kanssa olin jopa aika hyvä siinä. Jos hän yritti keskeyttää minut - tai keskeytti - totesin hänelle hyvin rauhallisesti, että saanko sanoa tämän asian loppuun, sitten on sinun vuorosi. Tosin Xn kanssa oli välillä tosi turhauttavaakin hoidella asioita. Hän saattoi tehdä niin, että jos minun mielestäni joku tärkeä juttu piti selvittää meidän välillä ja halusin siitä puhua, hän ilmoittikin, että ei jaksa käydä tätä keskustelua nyt. Hän ei suostunut kertomaan, milloin hän jaksaisi. Koska hänellä ei ollut mitään velvollisuutta. Ei mitään velvollisuuksia minua tai suhdettamme kohtaan tässä asiassa. Jos häntä ei huvittanut puhua, niin sitten ei puhuttu. Silloin hän keskeytti jokaisen aloittamani lauseen sanomalla, että ei halua keskustella tai sitten antoi puhua eikä kommentoinut mitään. Ei varmaan edes kuunnellut, tai sitä ainakin esitti.

Ja moneen asiaan ei koskaan enää palattu. Niitä ei selvitetty. Koska minä olin ainoa, kenellä se tarve oli ja Xllä ei ollut. Ja kun hänellä ei ollut sitä velvollisuuttakaan.

Miten olisin voinut sitten ottaa oman tilan itselleni näissä tilanteissa? Xn käyttäytyminen oli niin turhauttavaa. Joka ikinen kerta, kun hän ilmoitti, ettei hänellä ole velvollisuutta tehdä jotain asiaa, minä näin tähtiä. Kerran sanoin hänelle, että koen tuollaiset lauseet hyvin epäkunnioittavina. En muista tarkasti mitä hän vastasi, mutta hän ei kokenut ollenkaan samoin. Jos ei ole velvollisuutta niin sitten ei ole. Xn ei myöskään tarvinnut perustella asioita minulle. Riitti, jos hän sanoi kyllä tai ei niin sitten se oli juuri niin. Esimerkiksi: ehdotin hänelle, että ottaisimme toisen kissan. Ei se käy. Syy: X ei halua. Ihmettelin perustelua ja halusin kuulla jotain muuta, kuten miksi hän ei halua, mitä haittaa siitä on jne? Minä olin hoitanut ja maksanut kaikki kissan asiat siihenkin asti. Mitään muuta syytä en kuullut. Ei tarvinnut olla. Kun X ei vaan halunnut.

Meiltä meni reilu vuosi sitten tietokoneen emolevy rikki. Tietokone oli varoitellut tästä jo aiemmin, mutta X ei ollut hoitanut asiaa eli siirtänyt kaikkea uudelle koneelle. Niinpä sitten yksi aamu heräsin kauheaan käryyn, joka koneesta lähti. X lupasi kopioida kovalevyillä olevat tiedostot uudelle koneelle. Lupasi tehdä sen pian. Kesti kuukausi jos toinenkin, mitään ei tapahtunut. Pyysin ja pyysin, kerroin mitä tärkeää siellä oli minulle. Tärkein asia oli valokuva-arkistoni, jolla oli minulle ensinnäkin hyvin suuri tunnearvo. Lisäksi ko. homman hoitaminen ei olisi vaatinut Xltä kauheasti edes vaivaa. Ja hän oli luvannut monta kertaa hoitaa asian, mutta ei ollut hoitanut. Lopulta kuulin, että hänellä ei ole mitään v e l v o l l i s u u t t a hoitaa tätä asiaa minun takiani ja jos haluan ne tiedostot sieltä, minun täytyy itse opiskella monta vuotta tietokonealaa, että se edes onnistuisi minulta. Mitä voit sanoa tuohon? Yleensä nämä velvollisuusasiat tulivat sellaisella hetkellä, että osasin olla ainoastaan kuin puulla päähän lyöty. Ota sitten oma tilasi siinä, kun toisen suusta tulee täysin absurdeja juttuja. Kun X viimein sitten hoisi tämän asian eli siirsi tiedostot käyttööni, en kerta kaikkiaan kyennyt edes kiittämään häntä. Olin niin katkera ja loukkaantunut Xn aiemmasta käytöksestä asian suhteen.

En tiedä miten kaukaa haettua on, mutta pidän Xn alistamista osasyynä siihen, miksi en edes jaksa yrittää pitää puheenvuoroistani tai muistakaan asioista kiinni taikka puoliani missään. No, työnohjaajani antoi minulle nyt tehtäväksi harjoitella tätä oman tilan ottamista. Minun pitäisi kehittää jonkinlainen suunnitelma, millä onnistun. Kyllä minä sen kehitänkin. Lähiaikoina, en vielä. En ole keksinyt mitään. Keksin ratkaisun ehkä joku yö unessani. Ehkä alan viittaamaan aina, kun minulla on sanottavaa. Se ainakin huomataan.

Ulkona tuoksuu kesä.