Minä olen kovasti muuttunut viimeisten kuukausien aikana. Ensinnäkin laihtumisen myötä ulkonäköni on muuttunut radikaalisti. Sen seurauksena voin pitää sellaisia vaatteita mistä pidän, ne näyttävät päälläni paremmilta ja kaiken kaikkiaan pidän muutenkin enemmän huolta ulkonäöstäni. Aikaisemmin kuljin likaisissa silmälaseissa, tukka takussa, ilman meikkiä ja päälläni jotain kauhtanoita vaatekaapin perukoilta. En ymmärrä, miten olin edes päästänyt itseni siihen tilaan. Ei minua kiinnostanut, en minä jaksanut. Toki syytän tästä suurimmaksi osaksi parisuhdettani, joka ei antanut minulle sitä mitä olisin toivonut, joka ei ollut minua tyydyttävä. En ollut onnellinen, joten en kyennyt näyttämään onnelliselta.

Nykyään laitan hiukset edes jotenkin joka päivä, valitsen vaatteeni huolellisemmin, käytän piilolaseja ja meikkaan. Se on keino saada edes vähän itseluottamusta nyt, kun sitä ei oikeasti pahemmin ole olemassa. Minua kehutaan kauniiksi, säihkyväksi, hehkuvaksi jne. Tuntuu hassulta. Tai no ihan mukavalta, mutta se saa miettimään, että miten kauhea olinkaan ennen. Kun itsellä kuitenkaan ei ole niin merkittävän erilainen olo. Minähän tässä olen - sama tyyppi kuin ennenkin, tosin yhtä kriisiä rikkaampana.

Muuton aikoihin oli pari päivää, etten ehtinyt tai jaksanut laittautua. Silloin tilanteeni tietävä työtoverini vain kommentoi minulle, että sulla taitaa mennä nykyään tosi hyvin, kun ei ole tarvinnut meikata :). Kyllähän siinä olikin parempi jakso, kun oli niin paljon muuta mietittävää. Olisin meikannut jos olisin vaan jaksanut. Silloin kyllä unentarve voitti kaunistautumisen tarpeen.

Olen minä kyllä huomannut, miten eri tavalla minuun suhtaudutaan nykyään. On outoa, kun minua katsotaan tai minulle flirttaillaan. En osaa olla. Tulee vaivautunut olo ja vähän ehkä paniikkikin. Olen kuin teini ja tuntuu, että se näkyy kilometrien päähän (vaikka ei se varmaan näy). En ole tottunut siihen, että saan positiivista huomiota. Pitäisi ehkä hakeutua jonnekin kursseille opettelemaan.

Kyllä minusta itsestänikin tuntuu paremmalta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Siis oikeasti, kun asiaa ajattelee, niin kyllä minä kuitenkin voin henkisesti nyt paremmin kuin suhteemme aikana, vaikka miten tämä toipuminen ottaa välillä koville. Ehkä se sitten säteilee minusta kauemmaksikin. En ole kyllä oikein vielä tottunut uudistuneeseen ulkonäkööni, koska jos kuljen jossain kaupungilla ja näen yhtäkkiä kuvajaiseni heijastuvan peilistä tai näyteikkunasta, säikähdän, että olenko tuo oikeasti minä. Näytän niin pieneltä.