Tapasimme mieheni kanssa internetin kautta. Mies oli tutustuessamme muuttamassa juuri yhteen tyttöystävänsä kanssa, jonka kanssa heillä oli ollut jonkinlainen suhde jo puolisen vuotta ainakin. (Jonkinlainen = mies paneskeli samalla muiden naisten kanssa.) Mies kertoi lähes ensimmäisestä keskustelusta lähtien, että ei halua olla tämän tyttöystävänsä kanssa, mutta antaa asioiden tapahtua, koska ei hänellä nyt ole mitään erityistä syytäkään pistää suhteelle loppua ja että tämä tyttöystävä oli ihan ok tyyppi.

Tapasimme ensimmäisen kerran "in real life" vähän ennen tyttöystävän muuttoa mieheni luo. Mies kertoi ihastuneensa minuun kovasti ja avoliitto ei enää houkuttanutkaan. Silti tämä nainen muutti hänen luokseen. Koko heidän avoliittonsa ajan meillä oli suhde. Minulla ja tällä miehellä. No, meidän suhteemmekin oli aika epävirallinen, koska kyllähän mies avovaimonsa kanssa harrasteli seksileikkejä ihan niin kuin minunkin. Kolmisen kuukautta mies asui tämän naisen kanssa, ennen kuin he muuttivat eri osoitteisiin. Naista petettiin koko ajan ja mies valehteli tälle jatkuvasti menemisistään. En ymmärrä miksi minulla ei ollut huono omatunto. Luulen, että otin mieheni vakuuttelut niin täydestä, että hän ei halua edes olla tämän toisen kanssa ja katuu, että oli avoliittoon suostunut ja yrittää saada sen mahdollisimman pian loppumaan, että saisi olla minun kanssani... Rakkaus on sokea, se tuli jälleen todistetuksi, mutta näin jälkeenpäin olen vasta niin viisas, että voin sen todeta.

Mieheni edellinen avoliitto oli päättynyt samalla tavalla kuin tämä juuri ennen minua: seuraava oli katseltuna jo ennen kuin edellinen muutti pois. Mieheni vehtasi tämän uuden kanssa muualla, kun entinen avovaimo suri kotona päättynyttä suhdetta. Tarviiko minun edes kertoa, että myös sitä edellisen avoliiton päättyminen noudatti samaa kaavaa..? Olihan minulla epäilykseni ja luottamuspulaakin varsinkin alkuaikoina. Mies sai kuitenkin jollain tavalla minut vakuutetuksi siitä, että tämä kerta olisi erilainen. Minä olen erilainen, koska olen ensimmäinen nainen, jota hän on koskaan rakastanut.

Sain tänään täysin luotettavalta taholta kuulla, että mies on kertonut kavereilleen, että hänellä on suhde ulkomaalaisen naisen kanssa jo helmikuun alussa. Olivat kuulemma tavanneetkin oikein. Kun häneltä oli kysytty, minne entinen nainen on joutunut, vastaus oli ollut, että eroprosessi on käynnissä. Mielenkiintoista, sillä minulle erosta ilmoitettiin vasta helmikuun loppupuolella ja kun epäilin toista naista, minulle sanottiin, että ketään ei ole eikä vähään aikaan tulekaan. Sama kaava jälleen kerran. Nyt tämä nainen ilmeisesti odottaa, että muutan pois niin hän saa seuraavana päivänä periä paikkani...

Olen ollut tänään aika järkyttynyt ja shokissa tästä uudesta tiedosta. Olen pakannut kamoja hulluna ja veikkaisin, että kaikki jäljellä olevat kamat tulee pakattua päivässä. En tiedä enää edes mikä tämä tunne on, mikä on ollut koko päivän päällä. Ahdistusta, petetyksi tulemista, vihaa, kiukkua, katkeruutta, itsesyytöksiä? Varmaan kaikkea mahdollista. Ja taas kun olin päässyt jo aika vahvoille tässä jutussa, niin sitten tulee jälleen takapakkia. Miten toivonkaan tällä hetkellä, että minun ei tarvitsisi koskaan enää nähdä koko miestä.

Tuon tiedon saamisella oli kaksi puolta. Toisaalta minun on helpompi irtautua hänestä, koska tajuan viimein, että en ollut sen erikoisempi kuin muutkaan, vaan minua on kohdeltu juuri samalla tavalla kuin aikaisempiakin (ja todennäköisesti tuleviakin). Toisaalta taas en olisi ehkä koskaan halunnut tietää, kuinka kylmästi ja tunteettomasti tuo ihminen, jota olen kauan rakastanut, voi kohdella minua tai ylipäätään muita ihmisiä. Tulee helposti yleisettyä se kaikkiin miehiin ja se voi tehdä minut niin varovaiseksi, että en välttämättä koskaan kykene vakavaan parisuhteeseen kenenkään kanssa.

Sitä sanotaan, että kerran petturi, aina petturi. Mielestäni se ei pidä paikkansa. Toiset oppivat kerrasta eivätkä tee sitä enää koskaan. Myönnän, että petin itse ensimmäistä miestäni suhteen alussa, pistän sen tietysti nuoruuden piikkiin. Mutta sen jälkeen olen ollut täysin uskollinen ja tämän miehen kanssa todellakaan ei ole mistään edes huono omatunto. En ole harrastanut edes flirttiä kenenkään kanssa saati ollut ihastunut tai kiinnostunut kenestäkään. Minä olen oppinut ja tiedän että moni muukin. Mutta miksi minä en voinut uskoa, kun tutustuin tähän mieheen, että jos kolmasti ero on ollut aina samanlainen, miksi se ei olisi joskus minunkin kohdallani sellainen? Toki tietysti toivoin, että suhteemme olisi sekä minulle että hänelle viimeinen ja sillä tavalla ehkä kielsinkin tämän "järjen varoitusäänen".

On niin petetty ja kamala olo tällä hetkellä. Suuri möykky valtaa tilaa pallean ja kurkun seudulla. Sydänkin on mukana talkoissa, se hakkaa hulluna. En tiedä miten reagoin huomenna, kun näen hänet. Yritän pitää pinnani, olla rauhallinen. Tehtiin sydänystäväni kanssa sotasuunnitelma, että tästä lähtien, loppuun asti olen superrauhallinen enkä missään nimessä menetä malttiani missään tilanteessa. Pahoittelen vaan kamalasti ja pyydän anteeksi, jos jostain tulee valitettavaa ja yritän olla ainoastaan omissa oloissani. Tiedän, että siten pääsen kaikkein helpoimmalla. Vaikka en saa välttämättä sanottua ns. suoria sanoja, se on pienempi paha kuin se, että mieheni päättäisi oikeasti tehdä sekä elämästäni että tästä erosta helvettiä niin kuin välillä uhkasi. Ja ainahan on mahdollista antaa tulla täydeltä laidalta jälkeenpäin. Vaikka ei sekään oikein fiksulta kuulosta. Saa nähdä miten käy, siitä aion tietysti kertoa teille.