Viikonloppu takana. Olimme erillämme. Kotiin meno tuntui raskaalta, ihan toisenlaiselta kuin viimeksi viikonlopun jälkeen. Silloin oli rauhallinen olo. Nyt ei. Ahdisti taas aika pahasti. Tuli myös pieni yhteenotto heti palattuani. Ei mitään suuren suurta, mutta pientä sanailua kuitenkin. Ja sitten ahdisti lisää...

Haluaisin näyttää kotona miehen aikana olevani vahva. Se ei oikein onnistu. Mitä minun pitäisi tehdä? No, kieltämättä täytyy myöntää, että toisen käyttäytyminen vaikuttaa aika paljon asiaan. Jos toinen ei jaksa kommunikoida kuin murahtelemalla tai ei välttämättä silläkään, kyllä siinä menee itseltäkin fiilikset. Vuorovaikutusta ei ole. Mielestäni sitä voisi olla niin kauan kuin saman katon alla ollaan. Puhua vaikka säästä tai jostain, niin että kuulisi, että toinen kykenee kommunikoimaan vielä. Etteivät kaikki sillat ole katkenneet. Kaipa sitä pitäisi sitkeämmin yrittää. Mutta sitten siinä on taas se vaara, että toinen näkee oman haavoittuvuuden sieltä jostain, keskustelun läpi.

Olen urheillut ahkerasti ja yrittänyt muutenkin pitää itsestäni huolta. Välillä kyllä meinaa ottaa koville, mutta olen sinnitellyt. Toisaalta on hienoa nähdä, että pystyn siihen, vaikka sydän on ihan palasina. Välillä itsensä puunaaminen ja kaunistautuminen on työn ja tuskan takana, mutta toki se antaa itseluottamusta edes vähän, kun tällä hetkellä se tahtoo olla aika pahasti pakkasen puolella. Ei edes auta, vaikka painostakin on lähtenyt neljässä viikossa kymmenisen kiloa. Ja aina on itsensä voittanut olo, kun on kuitenkin jaksanut sitten jotain tehdä.

Työtoverit sekä osa ystävistä ja sukulaisista ovat olleet ihania. Heidän tukensa on vilpitöntä ja se tuntuu hyvälle. Maailmassa on kuitenkin ihmisiä, jotka minusta välittävät. On tässä kyllä erottuneet todelliset ystävät. Aika moni on sitten kuitenkin jäänyt taka-alalle. Vaikka esittävät, että ovat kiinnostuneita antamaan tukensa, sitä ei kuitenkaan sitten tosi paikan tule. Se vähän latistaa. Mutta toisaalta tämä tilanne ehkä auttaa sitten erottelemaan ne, jotka oikeasti välittävät ja joiden kanssa ystävyys on vahvalla pohjalla. Ja joista minun kannattaa välittää. Toivottavasti voin joskus olla heidän tukenaan, kun he minua tarvitsevat.

Mikä siinä onkaan, kun tarvitsen niin paljon vakuutteluja ja toisia ihmisiä, heidän läsnäoloaan, kuunteluaan. Ehkä se on tavallista kriisissä. Tuntuu silti hassulta, ettei tarvitse kauaksi jäädä yksin, kun maailma jo tuntuu musertavan minut lyttyyn, olen saanut aikaan kaikki mahdolliset kauhukuvat ja lietsonut itseni isoon ahdistukseen ja paniikkiin. Keskustelu tuo rauhan - vähäksi aikaa. Joskus rauhaa kestää useamman tunnin, joskus vain muutaman minuutin. Mutta ehkä se aika on kuitenkin pidentynyt keskimäärin. Vieläkin on kuitenkin sellaisia päiviä, että tulee takapakkia ja kovaa. Nyt on taas kiva huomata ainakin se, että oli se auringonpaiste ja kevään merkit sittenkin kivempi juttu kuin tällainen rasittava harmaus ja loska. Ei se silloin tuntunut kivalta, mutta nyt sitä osaa jatkossa arvostaa. Täältä noustaan vielä!