Viime yönä en saanut nukutuksi. Ruoho ja X tulivat koko ajan mieleen. Raivostutti. Syke oli taivaissa, ahdisti. Kahden aikaan en ollut nukkunut vielä silmäystäkään. Sen jälkeen nukuin pieniä pätkiä kerrallaan. Aamulla tuntui kuin ei olisi nukkunut ollenkaan. Jospa ensi yö menisi paremmin.

Ymmärrän sen, että surulliset päivät ja inhottavat tuntemukset vievät minua lähemmäs toipumista. Ymmärrän senkin, että kaikki nämä tunteet on parempi käydä läpi sellaisina kuin ne vastaan tulevat. Niitä ei saa kieltää tai siirtää jonnekin mielen taka-alalle. Se ei ole tervettä tulevaisuuteni kannalta. Kun käsittelen asiat kunnolla ja loppuun saakka, niitä ei tarvitse sitten enää myöhemmin elämässään miettiä. Mutta... kun ei jaksaisi odottaa sitä hetkeä, että näitä tuntemuksia ei enää tulisi. Haluaisi vaikka aikamatkustaa siihen tilanteeseen, kun kaikki ikävä on takanapäin. Jos nyt koskaan edes on.

Kävin tänään ostarilla. Huomasin yhtäkkiä, että lähiömme keskuksessa liikkuminen nostaa adrenaliinitasoani merkittävästi. Pelkään koko ajan, että Ruoho ja X kävelevät jossain vastaan. Joutuisin tapaamaan heidät. Näkemään heidät yhdessä. Ehkä tekisi hyvää, että he oikeastikin kävelisivätkin. Sitten ei tarvitsisi enää jännittää ja pelätä. Jatkossa voisi vain moikata. Nyt tuntuu, että velvollisuuteni on esittäytyä Ruoholle. Hän on kuullut minusta niin paljon. Itse olisin ainakin toivonut, että Xn exät olisivat esittäytyneet, jos olisivat jossain vastaan kävelleet. Mutta se on tietysti vain oma mielipiteeni.

Tapahtuu tänään jotain mukavaakin. Saan hoitooni Xn sairaalassa olevan siskon tyttären - tämän samaisen pikkuisen, jonka varahuoltajaksi minut on nimetty. Neiti 2,5 vee tulee luokseni pariksi tunniksi hoitoon, että isi saa käydä katsomassa äitiä sairaalassa. Sen jälkeen lähdemme yhdessä mummolle ja vaarille, jonne Neiti jää yöksi. Outoa kun juuri eilen oli vapaa, niin taas on edessä viikonloppu.