Pari päivää meni hyvin. Olin yksikseni kotona ja pääsin aika hyvin vakuuttamaan itselleni, että meillä ei ole enää tulevaisuutta. Vaikka toive elikin alitajunnassa, jossain tuolla syvällä, kaukana, se pysyi poissa ajatuksista. Tänään se on taas nostanut päätään ja vieläpä hyvin voimakkaasti.

Näin painajaisia viime yönä. Niin voimakkaita, että piti herätessä oikein miettiä missä ja kuka olen ja kenen kanssa olenkaan nyt eroamassa vai olenko ollenkaan. Sen jälkeen alkoi taas voimakas ahdistus. Tiedän, että jännitän kovasti huomista kohtaamistamme. Toivon salaa, että erillään olo olisi saanut toisen muuttamaan mieltään. Toivo elää siitäkin huolimatta, että tiedän miten epätodennäköistä se on. Kiusaan ja kidutan itseäni, mutta en voi muutakaan. Huomisesta tulee surullinen päivä. Totuus iskee taas vasten kasvoja.

Olen ajatellut, että huomiseen asti odotan. Huomiseen asti toisella on aikaa lopettaa tämä hulluus ja saada kaikki muuttumaan hyväksi. Niin kuin ennen kaikki oli hyvin, oltiin onnellisia. Mutta jos se ei lopetakaan, niin mitä sitten? Siirränkö taas päivää eteenpäin, mihin asti odotan vai luovutanko oikeasti? En osaa sanoa. Toivon tietysti, että pystyisin luovuttamaan. Mutta takeita ei ole. Luovuttaminen on varmasti tosi vaikeaa niin kauan kuin asutaan saman katon alla.

Kuulin mieheni ystävältä, että tavattuani minut mies oli sanonut tälle ystävälleen, että olen täysin erilainen nainen kuin kukaan muu ja hän arvostaa sitä, että osaan ajatella omilla aivoillani. Miksei hän voi muistaa tätä asiaa nyt? Tai enhän minä tiedä vaikka muistaisikin. Voihan olla, että käsitys on muuttunut.

Mies on toitottanut minulle, että emme sovi yhteen. Olemme liian erilaisia luonteiltamme. Pyysin tätä mieheni ystävää kertomaan rehellisesti oman mielipiteensä asiasta. Hän on ollut meidän kanssamme suhteellisen paljon, olemme mm. matkustaneet yhdessä, jolloin suhteen todellinen luonne varmasti paljastuu vieraalle ihan eri tavalla. Ei ole niin paljon kulissia. Ystävä sanoi, että olen sopivin nainen koskaan tälle miehelle. Ystävä on yrittänyt sanoa eroilmoituksen jälkeen miehelle myös sitä, että ei se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella.

Mielestäni on epäreilua, että minä joudun kärsimään nyt siitä, että mieheni ei ole asiaa vielä tajunnut. Hän ei ole tajunnut sitä, että ongelmatonta parisuhdetta ei ole. Tai ehkä onkin, mutta ei halua sitä itselleen myöntää. Miksi minä en saa pitää häntä ikuisesti omanani vaan se on joku muu, joku jonka kohdalla mies viimein tajuaa, että ongelmat eivät katoa puolisoa vaihtamalla. Joku, jonka kohdalla hän on valmis tekemään töitä parisuhteen eteen.

Sattuu. Sattuu niin syvältä, että ei ole koskaan elämässäni sattunut. En olisi ikinä halunnut tätä tunnetta kokea. Ehkä se vahvistaa, ehkä se murtaa minut lopullisesti. Toisaalta olen päättänyt, että tästä tulee selviytymistarina. Se, onnistunko siinä, selviää ajan kuluessa.