Törmään lähes päivittäin tilanteisiin, jotka muistuttavat ikävästi minua menneestä suhteestani Xn kanssa. Tilanteet ovat sellaisia, että mielelläni jättäisin ne kokematta. Erilaiset kokemiset, näkemiset tai kuulemiset tuovat yleensä ikävän mielen, satuttavat sielua.

Esimerkiksi: törmäsin eilen salilla mieheen, joka muistutti ulkonäöltään Xää. Aijai. Näin kasan Xn puhtaita vaatteita, kun kävin hakemassa kissan pois hoidosta hänen vanhemmiltaan. Ai että, miten sekin sattui. Teki mieli kaapata koko kasa itselleen ja tuoda kotiinsa. Nuuskia, katsella, kosketella. En tiedä miksi. Ihan sairasta. Liikkuminen pääkaupunkiseudulla yleensäkin muistuttaa Xstä. Enhän ole täällä pahemmin liikkunut ilman häntä ja kaikki reitit mitä kuljen, ovat Xltä opittuja. Jokainen tie ja jokainen maisema muistuttavat minua ainoastaan siitä, kun olimme yhdessä. Ihan kaikki.

Tiedän minä sen, että joka päivä minä kerään uusia muistoja näiltä seuduilta - sellaisia, joissa olen vain minä. Mutta se kestää aikansa, ennen kuin sellaisia muistoja on niin paljon, että ne voittavat viiden vuoden muistot, jotka ehtivät kertyä Xn kanssa. Ajan mittaan erilaiset kokemukset, maisemat ja tilanteet alkavat muistuttaa minua jostain muusta kuin Xstä. Tai ehkä eivät varsinaisesti muistuta enää mistään, ne ovat vain uusia tilanteita. Mutta sen aika ei ole vielä. Minun on vain pakko elää tämäkin vaihe läpi.

Eilen yksi tuttavani kysäisi minulta puhelumme aikana, että no jokos se (X) on pyytänyt sinua takaisin. Aijaijai. Tuli kamala ja vähän hätääntynytkin olo: olisiko pitänyt pyytää? Onko jokin vialla, kun hän ei ole pyytänyt? Olenko tehnyt jotain väärin? En tiedä miksi tuntui nololta vastata, että ei ole. Olen tosin yrittänyt jälkeenpäin lohduttaa itseäni sillä, että tämä henkilö ei tunne Xää eikä tiedä ollenkaan tarkasti eromme eri vaiheista ja sen syistä, joten ehkä hänen olettamuksensa takaisin pyytämisestä perustuu hieman hataroihin tietoihin. Mutta kyllä tuo harmiton ja hyvällä kysytty kysymyskin vaan sattui ja tuntui niin kamalalta.

Tapasin tänään myös erään ystäväni, jonka kanssa kävimme tätä suhdeasiaakin läpi. Mielestäni en kertonut hänelle edes mitään pahaa juttua, kun hän jo tokaisi, että kyllä on hyvä, kun pääsit Xstä eroon. Vaikka senkin kuuleminen toisaalta sattui, se kuitenkin enemmän helpotti oloa. Sai minut ajattelemaan jälleen asioita siltä kannalta, mitä kaikkea olenkaan sietänyt ja hyväksynyt suhteessa, kun jo noin "pienestä" ystäväni oli sitä mieltä, että suhteen ei tarvinnut noilla ehdoilla jatkua.

Toivon, että tästä tekstistä ei jää sellaista kuvaa, että minulle ei uskalla sanoa enää mitään, kun ei tiedä mikä hyvälläkin tarkoitettu asia sattuu tai saa minulle pahan mielen.  Kyllä minulle saa puhua ihan niin kuin ennenkin, ihan kaikista asioista, ja saa tuoda esiin vapaasti mielipiteitään. Olen sen kiitollisempi, mitä enemmän erilaisia näkemyksiä asiaan saan, sehän on vaan rikkautta. Todellisuus on kuitenkin se, että pääsääntöisesti koen vuorovaikutustilanteet positiivisina enkä niistä sen vuoksi raportoi. Ja jos jonkun asian kuuleminen satuttaa vähän aikaa, se sattuu sen minkä sattuu ja siitä kyllä pääsen yli. Kuitenkin nämä sattumukset ovat hyvin pieniä verrattuna siihen, mitä olen viime kuukausina kaiken kaikkiaan kokenut. Ennemmin otan kaiken sanottavan vastaan sattumuksineen kuin jätän kuulematta arvokkaita mielipiteitä ja näkemyksiä, sitä elämän mukanaan tuomaa viisautta, jota siis tässä itsekin jatkuvasti keräilen.