Ajattelin esitellä teille yhden henkilön. Nimeän hänet täten herra Nurmikoksi - en siksi että itse ajattelisin ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella, vaan siksi että hän tekee niin - samoin kuin oma rakas mieheni, kenet olen nyt menettämässä Ruoholle. Herra Nurmikkokin on todellinen. Hän asuu paikkakunnalla, jolta muutin silloin 4,5 vuotta sitten tänne. Hän on entinen asiakkaani ja oli hyvin ihastunut minuun erottuani ensimmäisen kerran silloisesta miehestäni. Hänellä oli tuolloin 5-vuotias tytär ja vaimo. Hän olisi ollut valmis jättämään perheensä minun takiani. Jutusta meinasi tulla likainen, koska en meinannut millään päästä hänestä eroon.

Tapasin hänet viimeksi lähes viisi vuotta sitten, pari viikkoa ennen kuin muutin. Siihen mennessä suhteemme oli edennyt ystävyydeksi - tai niin mies ainakin uskotteli minulle. Mitään häirintää tai ahdistelua ei ollut hänen puoleltaan ollut enää aikoihin, joten uskoin itsekin siihen, että hän on luovuttanut suhteeni. Ei hän koskaan pelottava ollut, mutta hyvin tukehduttava tyyppi. Tämä viimeisin tapaamisemme kesti ehkä parin tunnin verran ja sen jälkeen erosimme - ystävinä. Mitään ei tapahtunut, ei muistaakseni edes halattu. Oletin, että näen hänet viimeistä kertaa elämässäni, kun suljin heidän kotiovensa takanani.

Meni pari vuotta ennen kuin miehestä kuului ensimmäisen kerran. Sen jälkeen olemme olleet yhteydessä lähinnä tekstiviestein (1-3 kertaa vuodessa) ja soittaneet pari puhelua. Varsinkin puheluiden välillä on ollut pitkä aika, koska joka kerran jälkeen tämä mies on ns. alkanut käydä kuumana minua kohtaan ja haaveilla yhdessäolostamme. Olen toistuvasti sanonut hänelle, että ei tule onnistumaan. Ehkä hän on itsekin tajunnut tilanteen mahdottomuuden, koska on yleensä parin viestin jälkeen jättänyt minut rauhaan.

Kaikesta huolimatta olen pitänyt häntä ystävänäni. Hänen kanssaan olen puhunut jonkin verran oman suhteeni ongelmista, samoin hän on puhunut omistaan. Olen yrittänyt parhaani mukaan kuunnella ja neuvoa häntä siinä, miten hän saisi uutta puhdetta suhteeseensa. Kantani on ollut koko ajan hyvin selvä: yritä perheesi kanssa, tee sitä ja tätä, yritä näin... joko olet yrittänyt tällä tavalla? Mies on siis edelleen saman naisen kanssa ja nyt heidän tyttärensä on n. 10-vuotias.

Ilmoitin tälle miehelle erostamme tekstiviestillä muutama päivä tapahtuman jälkeen. Hänestä ei kuulunut mitään ennen kuin kolme viikkoa sitten, kun hän taas otti yhteyttä. Tuumin vain hänelle, että olet sinä kanssa ystävä, kun ei ole mitään kuulunut nyt, kun olisin sitä eniten tarvinnut (toki - olisin voinut tehdä itsekin aloitteen). Hän sanoi, ettei muista ollenkaan saaneensa viestiäni ja vakuutti, että olisi toki heti soittanut, jos olisi sellaisen viestin saanut. No juteltiin silloin taas ne tavalliset jutut. Hän kertoi jälleen, miten huonosti menee ja miten huonosti on mennyt jo lähes kymmenen vuotta. Yritin auttaa ja kertoa niitä asioita, mitä olin omasta erostani oppinut.

Sain viestin pääsiäisenä: "Soitan sulle pian." Alle kolme viikkoa edellisestä puhelustamme? Hyvin, hyvin epätavallista! Sanoinkin parille ihmiselle, että pelkään pahinta - hän on kuitenkin taas jättämässä perhettään minun takiani: henkilön, jota hän ei oikeasti tunne; henkilön, josta on tullut vuosien varrella hänen päiväunensa, virheetön nainen, joka on hänelle täydellinen vastakappale. Pelkäsin, että nyt kun hän kuuli minun jälleen olevan "vapaata riistaa", hän kokisi viimeisen hetkensä tulleen saadakseen minut.

Tänään hän soitti. Kertoi, että olivat vaimon kanssa sopineet nyt pienestä hengähdystauosta suhteessaan. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että mies lähtee noin kuukauden kuluttua viikon mittaiselle matkalle ulkomaille ja he katsovat tilannetta sitten uudelleen. Yhdessä asumista jatketaan normaalisti siihen saakka. Taloudellisesti (niin kuin monella parilla) heillä ei ole mahdollisuutta muuttaa erilleen ilman, että molempien pitäisi vaihtaa pienempään asuntoon.

Nurmikko sanoi puhelun aikana muun muassa, että mitä hän tekee yksin jossain matkalla, kun on aina tottunut olemaan siellä jonkun kanssa? Miten yksinäiseltä tuntuu, miten epäonnistuneelta tuntuu, miten helpottaisi, jos pääsisi jonkun kainaloon ja varsinkin sinun. Saamaan lohdutusta, että joku pitäisi kiinni. Kyllä, ihan luonnollisia tuntemuksia eroajatusten lomassa! Ihan samoja mitä minulla on ollut. Yritin sanoa sitä hänelle ja sanoa myös, että hyvä kun lähdet matkalle ihan yksin, niin saat ajatella asoita ihan rauhassa - sitähän sinä lähdet sinne tekemään etkä olemaan jonkun kanssa.

Olen täysin varma, että mies vielä ehdottaa minulle matkaseuraksi lähtöä. Hän ei sitä vaan kehdannut nyt heti sanoa. Loppujen lopuksi hän sai kuitenkin kakaistuksi ulos sen, että jos hän lähtee ulkomaille - käytännössä siis lentää Helsinki-Vantaalta - voisiko hän tulla samalla tapaamaan minua jonnekin. Lupasin miettiä asiaa ja katsoa sitten lähemmin, kun matka-ajankohta on selvillä. Olen ainakin tällä hetkellä päättänyt etten häntä tapaa. Miksi tapaisin? Okei, hän on ystävä minulle silloin, kun hän asuu toisella puolella Suomea. Mutta jos hän istuu vastapäätä en ole ollenkaan varma mitä tekisin. Hän on erittäin puoleensavetävä. Olen tuntenut häneen vetoa aina. Itsekin haavoittuvana saattaisin langeta häneen ja katua, katua syvästi.

Mutta eikö tämän miehen toiminta ole vähän läpinäkyvää? Hän on halunnut minut vuodesta 2001 lähtien ja tuonut sen jatkuvasti selkeästi esille. Nyt kun hän kuuli (jälleen) erostani, hän pisti oikeasti tuulemaan omassa suhteessaan, jota on pitänyt yllä lähinnä lapsensa takia jo monta vuotta. Mutta - ennen kuin hän tekee lopullista päätöstään, hän haluaa ensinnäkin nähdä minut (varmaan tarkistaa rupsahdusasteen) ja parhaassa tapauksessa (hänen kannaltaan) saada minut mukaan matkalleen. Eli hänen toimintatapansa on myös sellainen mikä miehillä niin usein on: seuraavasta pitää olla joku varmuus, ennen kuin entisestä uskaltaa päästää irti. MIKÄ MIEHIÄ OIKEIN VAIVAA???!!!

Tässä on niin monta asiaa, jotka sotivat nyt omia periaatteitani vastaan. Jos tapaan tämän miehen kuukauden kuluttua, en ole todellakaan toipunut omasta suhteestani. Hän ei ole edes lopettanut vielä omaansa. Minäkin saatan asua vielä mieheni kanssa samassa asunnossa. Hän haluaa selkeästi suhdetta minun kanssani, minä en ainakaan tällä hetkellä hänen kanssaan - enkä kenenkään muunkaan. Hän ei ole valmis jättämään tytärtään eri paikkakunnalle, joten minähän se sitten olisin, joka taas kimpsuineni ja kampsuineni rahtaisin itseni takaisin sinne paikkaan, josta alunperin matkaan lähdin. Minä muuttaisin jälleen koko elämäni ja hylkäisin koko sen verkoston, jonka olen rakentanut tänne ja alkaisin jälleenrakentaa vanhaa verkostoani siellä. Ei kiitos!

Nurmikko on kyllä yrittänyt suhteessaan paljon. He ovat käyneet pariterapiassa tai missä lie. Eli uskon kyllä, että heidän oikea parisuhteensa on käytännössä ohi ja he ovat olleet yhdessä jo pitkään pelkästä tottumuksesta. He ovat yrittäneet kaikenlaista, mutta mikään ei ole auttanut. Eli ihan järkevää onkin ehkä erota - tai ainakin katsoa, miltä se alkaa tuntumaan. Mutta he ovat avioliitossa. Kestää puoli vuotta ainakin, ennen kuin ero on virallinen ja ei hän koskaan entisestä vaimostaan erilleen pääsisi, koska heillä on yhteinen tytär. Tulee aina olemaan. Mutta oikeasti, ei ratkaisu kaikkeen ole nyt se, että herra N ottaa ja jatkaa elämäänsä saman tien minun kanssani ja kuvittelee, että meidän suhteessa ei ongelmia tulisi, koska olen niin ihana. Jos hän minut haluaa, vaadin häneltä tarpeeksi pitkää omillaan olemista eron jälkeen enkä sittenkään voi luvata, että hänet ottaisin.

Kauhistuttaa. Luulenpa, että saan ainakin hyvää harjoitusta EI:n sanomiseen, jos ei muuta. Ja ehkä menetän ystävän - jos hän nyt ystäväni on oikeasti koskaan ollutkaan. Mutta aika näyttää ja varmasti kuulette, jos jotain tällä rintamalla tapahtuu.