Laura Dayn (2006, 67-69) mukaan ihminen reagoi kriisiin jollain näillä neljällä tavalla: masennus, ahdistus, raivo tai kieltäminen. Jokaisella joku noista tyypeistä nousee selkeästi ylitse muiden. Ennen tätä suhdetta taisin olla masennuksella reagoiva. Se kuitenkin muuttui hassusti heti suhteen alettua. Alkoi ahdistus. Aina, jos oli jotain riitaa tai erimielisyyttä, ahdistuin hyvin voimakkaasti. Olen reagoinut myös tähän kriisiin ahdistumalla.

Ahdistus tuottaa minulle ennen kaikkea fyysisiä oireita. Syke on levossakin yli 100, hengittäminen tuntuu vaikealta, kädet ja koko kroppa tärisee, ei tee mieli syödä, pallean ja kurkun kohdalla on isot patit, sisuskaluja kuumottaa ja en pysty olla millään paikallani liikkumatta. Henkistä ahdistuksessa on eräänlainen paniikki, jos joutuu menemään julkisille paikoille. Minulla oli erouutisen jälkeen puolitoista viikkoa sellainen olo, että jos menen ulos, taivas putoaa niskaani. En myöskään halunnut puhua kenellekään.

Olen monesti miettinyt reagointitapani muuttumista tämän suhteen alettua. Miksi aloin reagoida asioihin ahdistumalla eli täysin eri tavalla mitä aikaisemmin? Meillä on ollut miehen kanssa alusta saakka jonkinlaisia kommunikointivaikeuksia. Se on saattanut johtua siitä; ahdisti kun ei tullut mielestään oikein kuulluksi. Toisaalta minulla oli sellainen asenne tälle suhteelle, että sen on pakko onnistua, kun edellinen ei ollut onnistunut ja olin muuttanut käytännössä koko elämäni tämän suhteen vuoksi. Oli kovat paineet. Tai sitten, olen kokenut koko ajan olevani tässä suhteessa heikompi, en ole kokenut kunnioitusta ja tasa-arvoa, en luottanut täysin toiseen, että hän on sitoutunut tähän juttuun yhtä kovasti kuin minä. Riidan tullen sitten ahdistuin voimakkaasti, kun tunsin olevani niin alakynnessä ja pelkäsin että toinen lopettaa suhteen heti, jättää minut kasseineni tuntemattomaan paikkaan.

Nyt te varmaan ihmettelette, miksi suhteemme kesti näinkin kauan ja miksi haluaisin sitä vielä jatkaa, jos minulla oli kyseisenlaisia tuntemuksia. Siihen on hyvin vaikea antaa yhtä vastausta ja vaikka antaisin kymmenen, en tiedä silti onko yksikään niistä oikein. Olihan meillä hyvätkin hetkemme ja se varmasti auttoi minua jaksamaan, pitämään merkityksettöminä sellaisia asioita kuin kunnioituksen ja arvostuksen puute. Kyllä minä niitäkin sain tietysti osakseni, välillä. En vain niin paljon, kun olin mielestäni ansainnut ja vuosi vuodelta vähemmän. Yksi syy voi olla myös se, että olen niin monen muun ihmisen tavoin erittäin ankara itselleni enkä hyväksy epäonnistumisia. Siksi jaksoin uskoa siihen, että tilanne muuttuu ja onnistun tässä jutussa.. Selityksiä olisi vaikka kuinka paljon, mutta mitäpä ne enää auttaa? Ohi mikä ohi. Ellei sitten kuitenkin toinen muuttaisi mieltään.

Mieheni on poissa kotoa tällä hetkellä. Hän lupasi ilmoitella välillä, että on kunnossa, ettei tarvitsisi huolestua. Eipä ole mitään kuulunut. Saan purra hammasta, etten soittaisi, tekstaisi tai kirjoittaisi hänelle sähköpostia ja kysyisi miten menee ja onko kaikki hyvin.

Takaisin ahdistukseen. Lääkäriltä sain siihen lääkettä, että saisin edes vähän rauhoituttua ja hoidettua jotain käytännön asioita ihmisten ilmoilla. Töihin en ole kyennyt menemään. Lääkkeistä ei ole ollut apua. Ajoittain olo on rauhoittunut, kun jollain läheisellä on ollut aikaa kuunnella, mutta pian toisen ihmisen lähdettyä se on alkanut taas. Jos olen kyennyt nukahtamaan, syke on rauhoittunut, mutta heti aamulla kun olen herännyt ja muistanut todellisuuden, syke on heti taivaissa enkä pysty enää nukkumaan. Ilta, jolloin mieheni lähti pois kotoa, oli todella kamala. Myös seuraava päivä. Energiaa tuntui olevan liikaa eikä sitä saanut millään purettua - ahdistujatyypin tavoin. Päätin lähteä salille. Rehkin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa tosissani, lähes verenmaku suussa. Se helpotti. Helpotti illan, myös seuraavan päivän. Sitten taas salille rehkimään. Ja rauha tuli.

Tosi helpottava olo, kun välillä luuli, ettei ahdistuksesta pääse koskaan eroon. Kyllä siitä pääsi mutta aikaa meni pari viikkoa. Saa nähdä miten käy sitten, kun mieheni palaa kotiin ja eroasiat tulevat taas enemmän ajankohtaisiksi. Töihinkin pitäisi mennä.

Lähde: Day, Laura (2006) Eläköön Kriisi! Helsinki: Basam Books Oy