Taas on vuosi vierähtänyt. Erosta on kulunut jo kahdeksan vuotta, saman verran aikaa tämä blogi on ollut olemassa. Uskomatonta miten vuodet vierivätkin.

Viimeksi kerroin taistelustani nimeltä jäädäkö maalle vai muuttaako kaupunkiin. Olin blogia päivittäessäni tehnyt jo päätöksen ja se piti. Päätin muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle. Helmikuussa laitoin asuntoni myyntiin mutta odotukset sen kaupaksi menosta eivät olleet kovin korkealla. Tavoitteeni oli saada siitä hyväksyttävä tarjous vuoden sisällä. Kyseisellä paikkakunnalla kun oli – ja on – hyvin runsaasti asuntoja myynnissä. Ajattelin, että tuon pieneen vuokrakämppääni vain välttämättömän ja jätän loput tavarani isoon asuntooni maalle. Mutta toisin kävi.

Viikkoa ennen sovittua muuttopäivää tuli yllättäen kiinnostunut katsoja ja teki tarjouksen - joka oli enemmän mitä olin ajatellut saavani. Kaikki meni yhtäkkiä mullin mallin. Olin pakkaillut jo muuttolaatikoita sitä silmällä pitäen, että välttämätön lähtee mukaan. Yhtäkkiä pitikin saada koko asunto tyhjäksi salamannopeasti. Onneksi sain apua ystäviltäni ja perheeltäni. Ilman heitä en olisi ikinä selvinnyt. Eikä tässä vielä kaikki. Minun piti saada kaikki tavarani 85-neliöisestä asunnosta sullottua 34-neliöiseen kerrostaloyksiöön. Mietin, että jos saan tavarat asuntoon niin, että siellä on kulkureitti välillä sänky-jääkaappi-kylpyhuone-ulko-ovi, olen voittaja. Lopulta tavarat mahtuivatkin niin hyvin, että asuntoon jäi kulkureittien lisäksi jopa yhden ison maton verran vapaata lattiatilaa. Mutta olihan sitä lattiasta kattoon. Toisaalta oli hyvä, että olin pakkaillut näitä ”vain välttämättömiä” muuttolaatikoita jo. Purin ainoastaan ne ja jätin kaiken muun omaisuuteni laatikoihin odottamaan isompaa asuntoa.

Viisi kuukautta elin banaanilaatikkolandiaksi nimeämässäni työsuhdeasunnossa, ennen kuin pääsin muuttamaan jälleen omistusasuntoon. Tavoitteeni oli muuttaa siskoni lähelle Luoteis-Helsinkiin/Länsi-Vantaalle, mutta toisin kävi siinäkin. Nyt asun paritalokolmiossa ihan päinvastaisessa ilmansuunnassa. En vaan voinut mitään sille, että ihastuin asuntoon ikihyvikseni. Eikä ostos ole kaduttanut. Kun viime vuonna tähän aikaan siskon luokse oli matkaa nelisensataa kilometriä ja nyt noin 25, täytyy olla ainoastaan onnellinen.

Sosiaalinen elämäni on huomattavasti vilkastunut takaisinmuuton myötä. Olen tavannut kavereita ahkerasti ja osaan arvostaa heitä ja heidän seuraansa aikaisempaa enemmän. Myös maalle jääneet kaverit järjestävät minulle aikaansa aina kun siellä käyn. Muutto takaisin ei ole kaduttanut. Minulla on niin paljon parempi olla täällä missä nyt olen, vaikka maalle jäikin kasapäin älyttömän tärkeitä ihmisiä.

Virkavapaalta palattuani, toisena työpäivänä, meillä oli työyhteisön hyvinvointipäivä. Saimme kokeilla päivän aikana erästä urheilulajia, josta innostuin täysillä. Olen suorastaan ylpeä siitä, että hakeuduin kokeilun jälkeen lajin harrastusseuraan jäseneksi. Olen ollut niin pois omalta mukavuusalueeltani opetellessani uusia taitojani tämän harrastuksen parissa, että se on välillä ahdistanut ihan kunnolla. Onneksi seurassamme on hyvin avuliasta porukkaa ja heiltä olen saanut ihan älyttömästi neuvoja. Ja jälkeenpäin on ollut aina voittajafiilis, kun olen jostain haasteesta selvinnyt. Pahoittelut, että en kerro mistä lajista on kyse. Koen, että sen paljastamalla anonyymiteettini kärsisi liikaa, koska kyse ei ole ihan tavanomaisesta harrastuksesta. Olen miettinyt, miten pienestä elämäntapahtumat ovat loppujen lopuksi kiinni. Myös se, keihin ihmisiin loppujen lopuksi tutustuu. Tässäkin tapauksessa, jos olisin aloittanut työt kaksi päivää myöhemmin mitä nyt aloitin, en olisi ikinä löytänyt tätä lajia tutustunut kasaan uusia, kivoja ihmisiä.

Täytyy ehkä tunnustaa tässä vaiheessa, että Ellien vuosihoroskooppi, josta viime vuonna kerroin, oli väärässä. Maaliskuussa ei tapahtunut yhtään mitään. Olen siis edelleen sinkku. Minkäänlaista tuulenvirettäkään ei ole miesrintamalla ollut sitten maaseudun (platonisten) treffien, jotka olivat joskus huhtikuussa 2013 (niistä kerrottu edellisessä postauksessa). Pidän itseäni täysin vastenmielisenä ja miehille kelpaamattomana niin, etten edes jaksa yrittää mitään. Olen tehnyt kovasti töitä, että asenteeni muuttuisi, mutta ei se näköjään muutu. Välillä toisen ihmisen läheisyyden kaipuu on niin suuri, että se tuntuu kipuna iholla. Erityisen tukala olo on silloin, kun olen jonkun (sinkku)miehen lähellä. Koska silloin kaipaamani kosketus ja läheisyys ovat niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Haluaisin välillä niin kovasti maata solmussa sohvalla jonkun kanssa ja katsoa leffaa, että oikein masentaa, kun en voi kenenkään kanssa niin tehdä.

X ja Ruoho saivat muuten lapsen viime keväänä. En edes muista mistä asiasta kuulin. Eikä minulla ole tähän asiaan juuri sanottavaa. X:n asiat onneksi koskettavat vuosi vuodelta vähemmän ja tuntuvat onneksi välillä jopa yhdentekeviltä.

Valitan joka vuosi väsymyksestäni. Niin täytyy tehdä tänäkin vuonna. Olen ihan helvetin väsynyt. Välillä en jaksa tehdä viikkokausiin mitään muuta kuin käydä töissä. Tai no ehkä myös pakolliset jutut, mutta nekin venytän aina viimeiseen mahdolliseen hetkeen. Kävin vähän aikaa sitten erään ystävän innoittamana jälleen valittamassa asiasta työterveydessä. Yllättäen minut laitettiin verikokeisiin, kahdesti peräkkäin. Ei mitään. Tällä hetkellä odotan lähetettä unitutkimuksiin, joissa selviää, olisiko minulla mahdollisesti uniapnea. Odotukset sen suhteen eivät ole erityisen korkealla. Jos ei noistakaan tutkimuksista selviä mitään syytä tälle olotilalle, ollaan taas lähtöpisteessä. Onneksi välillä väsymys hellittää pariksi päiväksi tai jopa pariksi viikoksi. En tiedä mitä tekisin, jos tämä vetämätön olo olisi jatkuvasti päällä, joskin noita hyviä hetkiä täytyy odottaa välillä viikkoja tai jopa kuukausia.

Kaikesta huolimatta, yritän pysyä positiivisena ja olla tyytyväinen niistä pienistä jaksamisen hetkistä, joita välillä on. Uskon, että elämä voittaa ja asioilla on tapana järjestyä. Aina.

Kuulemisiin ensi vuoteen, ihania hetkiä teille kaikille siihen saakka!