Näillä sanoilla määrittelin tuntemuksiani eräälle ystävälleni heti kihlausuutisen jälkeen.

Aluksi kylläkin hymyilytti ja tuli sellainen olo, että ei voi olla totta. Nauratti se, miten X noudattaa täysin samaa kaavaa elämässään: uusi nainen ennen kuin entisestä hankkiudutaan eroon, pikainen yhteenmuutto, kihlaus... Tosin Ruohon kanssa X odotti vähän kauemmin kuin minun kanssani: me kun kihlauduimme seitsemän kuukauden yhdessäolon jälkeen.

Jos lähettäisin Xlle onnitteluviestin, se kuuluisi jotenkin näin: "Onnittelut kihlauksen johdosta! Tiesitkö, että vihasin Sinua jo kihlajaispäivänämme, toivottavasti Ruoho ei ajattele samoin." Se pieni lapsellinen minä haluaisi lähettää tuon viestin. Onneksi se suuri aikuinen minä kuitenkin estää sen.

Koska eihän siitä olisi yhtään mitään hyötyä. Kaiken lisäksi tuo kuulostaa aika katkeran naisen tuotokselta.

En minä ole mielestäni katkera. Olen toki vielä hyvin vihainen itselleni, että annoin asioiden mennä Xn kanssa niin pitkälle kuin ne menivät, mutta Xää en haikaile takaisin millään tavalla. Ja oikeastaan minulle on yksi ja sama, mitä ratkaisuja hän tekee.

Helppohan se on nyt taas sanoa, kun muutama päivä on taas vierähtänyt. Tuo ensimmäinen ilta oli nimittäin aika tuskallinen. Alun huvittuneisuuden jälkeen tuli kriisi. Itseni kanssa. Tuli sellainen olo, että olen täysin epäonnistunut ja surkea tapaus ja mietin pariin otteeseen, että en taida nousta seuraavana päivänä sängystä. Enkä sitä seuraavana. Jos nyt enää koskaan.

Kommenteissa joku osuvasti sanoikin, että aina se kirpaisee, kun ex siirtyy elämässään eteenpäin. Riippuen toki varmasti monesta eri tekijästä. Ainakin siitä, miten itse on ratkaisujaan tehnyt. Minähän en ole näennäisesti edennyt kauheasti. Minulla ei ole ollut minkäänlaista parisuhteen tynkääkään eron jälkeen. Olen ollut vaan itsekseni, sinkkuillut. Ja vaikka järki sanookin, että tämä aika on tehnyt minulle ainoastaan hyvää ja tämän ajan minä tarvitsen, se ääni unohtuu silti jonnekin mielen perukoille tällaisten uutisten edessä. Silloin tulee mieleen vaan se, että itsellä ei ole sitä uutta parisuhdetta, ei ole ketään kenen kanssa itse kihlautuisi. Ei ole löytänyt ketään eikä edes tiedä haluaako löytää ketään.

Vielä seuraavan päivän pyöriskelin itseinhossa. Onneksi on keksitty väkivallaton tapa vihata itseään: urheilu. Ruoskin itseäni perjantaina ja lauantaina salilla siinä määrin, että olokin alkoi lopulta helpottaa. Ja sen jälkeen on ollut taas ihan ok olo. Järjen ääni on kantautunut taas kuuluville ja olen taas ihan tyytyväinen valintohini.

Välillä toki tulee paniikki siitä, että pääsenköhän minä koskaan tästä vaiheesta eteenpäin. Onko minun kohtaloni vaan seurata vierestä Xn elämän etenemistä ja perheen perustamista? Onko minussa jotain vikaa, kun kukaan ei huoli minua? Miksi minä en huoli ketään?

Tässäkin asiassa järki sanoo, että olethan sinä edennyt koko ajan ja että on tässä aikaa. Mutta kun se ei aina auta.

Kaikkitännemullenytheti!