Voiko asiaa paremmin sanoa kuin John Gray (1998), joka on kirjoittanut aiheesta lukuisia kirjoja. Miehet eivät mielestäni ymmärrä useampaakaan sellaista asiaa, mitkä parisuhteessa on ainakin suurimmalle osalle naisista ominaisia.
Miehet eivät ensinnäkään ymmärrä sitä, että jos nainen pyytää tekemään jotain tai huomauttaa jostain asiasta, joka on lupauksista huolimatta jäänyt tekemättä, että SE EI OLE NALKUTUSTA! Minä en ole vielä keksinyt keinoa, millä tavalla miehille pitäisi asia esittää, että sitä ei otettaisi heti negatiivisesti, karvat pystyssä vastaan. Olen kyllä itse yrittänyt erinäisiä keinoja ja kaikkein useimmin rauhallista äänensävyä ja ystävällistä tekstiä. Minä nalkutan. Olen huonotuulinen. Ei sitä kukaan mies jaksa. Itse on ollut yleensä tällaisen jälkeen kuin halolla päähän lyöty. Miten asian olisi voinut nätimmin esittää?
Jotkut miehet ovat samassa asiassa sitten sellaisia, että ystävällisesti sanottuja ja nätisti pyydettyjä asioita ei oteta kuuleviin korviinsa. Monen naisen pitää hermostua tai sanoa hyvin tiukasti jostain asiasta, ennen kuin se menee oikeasti perille. Sitten mieheltä tulee jälleen valitusta siitä, miksi pitää aina nalkuttaa ja eikö voisi ystävällisesti sanoa. He eivät muista ikinä niitä kertoja, kun asiasta on yritetty sanoa ystävällisesti. Miten ihmeessä miehet haluaisivat naisten toimivan?
Toinen asia, mitä miehet eivät ymmärrä, on se, että naisten pitää välillä purkaa paineita ja turhautumistaan parisuhteesta muille kanssasisarilleen. Miesten mielestä se on pahan puhumista heistä ja miten kukaan sellainen, jolle häntä on haukuttu, voi enää suhtautua mieheen positiivisesti, saatika normaalisti. Ja se on myös miehen ja naisen keskinäisten asioiden juoruamista muille. Ei se mene ollenkaan niin hyvät miehet! Kaikki naiset, joille minä olen kertonut ja tulen jatkossakin kertomaan parisuhdeasioitani lähtevät tunteella mukaan haukkumaan ja elämään omassa tuskassani tai turhautumisessani mukana. Niin naiset tekevät. Mutta se ei tarkoita silti, etteikö siitä ystävänsä tai siskonsa miehestä pitäisi ihan yhtä paljon kuin ennenkin tai etteikö häntä kohtaan voisi olla yhtä ystävällinen kuin ennenkin. Tulla toimeen normaalisti eikä myöskään ottaa asioita esiin kännipäissään tai muuta. Se on naisille ominainen tapa ja naiset kykenevät siihen.
Miehille on tosi vaikea ymmärtää tätä. He ottavat hyvin henkilökohtaisina loukkauksina sen, että heistä on puhuttu jonkun toisen naisen kanssa. Miehet ovat erilaisia. Kaikki parisuhteessa elävät ja eläneet naiset varmasti tietävät tämän ja siksi miehille ei kerrotakaan mistään valituksista, jotka tapahtuvat tyttöjen kesken. En minä sitä sano, etteikö sellaisiakin naisia olisi, jotka eivät kerro omasta parisuhteestaan muille, mutta minun tuttavapiiristäni ei ainakaan heti tule sellaista ihmistä mieleen. Eli tästä voisin päätellä, että suurin osa naisista toimii kuvaamallani tavalla. Täysin validi päätelmä, vai mitä?
Kuulin taas tällä viikolla viimeksi, että lopullinen niitti erollemme oli se, että mieheni oli käynyt salaa lukemassa kirjoituksenvaihdon, jonka olin käynyt hyvän ystäväni kanssa hänestä. En itse koskaan lukenut mitä siinä oli, vaan tuhosin sen saman tien kun kuulin, katsomatta sisältöä. Ensinnäkin, toisten kirjoitusten lukeminen on kirjesalaisuuden rikkomista eli lainvastaista (vaikka mieheni väittää muuta) ja toiseksi, miehet eivät kerta kaikkiaan ymmärrä sitä asiaa, että heistä oikeasti käydään keskustelua aika paljon heidän selkänsä takana - niin hyvää kuin huonoakin. Naiset puhuvat!
Ystävieni ja työtovereideni lisäksi minulle tärkeä puhekumppani on ollut mieheni äiti, jonka kanssa olen voinut puhua kaikesta mahdollisesta. Hänen kanssaan puhuminen on ollut helppoa myös siinä mielessä, että hän tuntee mieheni muutenkin pitkältä ajalta (no, syntymästä asti ü), joten hänen mielikuvansa mieheni luonteesta ja tavoista ei perustu vain omaan kertomaani, vaan hänellä on siitä omakohtainenkin käsitys. Mieheni äiti on ollut minulle myös suuri ja tärkeä tuki eromme aikana. Eroilmoituksesta on nyt kulunut kuukausi.
Koskahan rupean kutsumaan miestäni ex-mieheksi? Ehkä siinä vaiheessa, kun en enää haikaile hänen peräänsä tai sitten kun muutamme erillemme. En tiedä loppuuko tuo haikailu ennen erilleen muuttamista. Viimeksi eilen minulta kysyttiin, että ottaisinko mieheni vielä takaisin, jos hän anelisi. Vastasin, että kyllä luulen olevani niin heikoilla vielä tässä, että ottaisin. Vaikka järki sanoisi miten, että se ei kannata. No, aika näyttää kuinka tässä loppujen lopuksi käy ja miten elämä jatkuu.
Kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, monet ihmiset ovat kertoneet omista, aroista kriiseistään parisuhteissaan minua lohduttaakseen. Monille on käynyt kriisissään myös hyvin - he ovat palanneet yhteen. En tiedä lohduttaako tällaiset tarinat minua kauheasti tällä hetkellä, koska olen niin varma (järjen tasolla), että yhteenpaluu ei ole mahdollista. En myöskään tiedä miten paljon kyseiset "selviytymistarinat" tekevät haittaa erotyölleni, koska aina sitten kuitenkin tulee toivonpilkahdus: entä jos minullekin kävisi noin, että saisin mieheni takaisin ja olisimme sen jälkeen onnellisia loppuelämämme.
Kommentit