Onpas ollut aika hurja päivä. Töissä viiletin tuhatta ja sataa, jonka jälkeen suuntasin auton nokan suoraan kohti siskon sairasvuodetta. Sen jälkeen suoraan salille ja sitten kotiin. Yhteensä olin matkassa noin 14 tuntia.
Aamulla varustin itseni vedenkestävällä ripsivärillä vierailua ajatellen. Kovasti asia mietitytti minua koko päivän ja oikeasti jännittikin aika lailla. Mietin, mitä ja keitä tulen siellä näkemään sekä ennen kaikkea sitä, miten tulen kaikkeen reagoimaan ja miten myös muut reagoivat.
Kun saavuin paikalle, siellä olivat molemmat Xn siskot. Sairas sisko oli kuin luuranko, jossa on pelkät nahat päällä. Hän näytti tosi sairaalta, mutta ei kai ihme. Vein hänelle tuliaisiksi kuvan hänestä ja Neidistä, jonka otin viime kesänä. Sisko pyysi silloin minua ottamaan heistä kuvia, jos kesä vaikka olisikin heidän viimeisensä, minkä saavat yhdessä viettää. Aika hyvin kestin, kun itku tuli vasta parin minuutin siellä olon jälkeen. Minä luulin etukäteen, että purskahdan saman tien itkemään, kun siskon näen.
Tuntui hassulta, että minä itkin ja tämä terve sisko minua lohdutti. Senhän olisi pitänyt teoriassa olla toisin päin. Samoin vähän myöhemmin, kun Xn vanhemmat ja Neiti olivat jo paikalla ja minua alkoi kovasti itkettämään, Xn äiti lohdutti minua. Xn perhe on kyllä niin ihana, se tuli todettua taas kerran.
Minä olin etukäteen täysin varma, että olen tänä iltana henkisesti ihan rikki. Mutta yllätyksekseni en minä olekaan. Oikeasti on aika rauhallinen, joskin surullinen olo. Oli helpottava nähdä Xn perhe ja huomata, että he ovat kaikesta huolimatta tasapainoisia ja voimissaan. Oli myös helpottava nähdä sairas sisko ja todeta omin silmin se, että ei hän ihan vielä ainakaan kuolemaisillaan olevalta vaikuttanut. Hän jaksoi olla valveilla ja seurustella meidän vieraiden kanssa sekä söi hyvällä ruokahalulla ison annoksen ruokaa. Hän itse vaikutti siltä, että on sinut asian kanssa ja hyväksynyt tulevan kuolemansa.
Joillekin ihmisille kuoleman ja kuolevan kohtaaminen on kova paikka. Kaikki eivät edes siihen pysty. Minua itseäni ainakin auttoi, että kävin omin silmin paikalla toteamassa tilanteen, vaikka etukäteen jännitti ihan sikana. Itkin vähän, kun lähdin sieltä ajelemaan pois ja luulen, että itku saattaa tulla lähipäivinä aika pienestä ärsykkeestä, mutta kuitenkin sain jonkinlaisen mielenrauhan. Minun ei tarvitse enää olla niin huolissani Xn perheestä, koska he kyllä pärjäävät. Eikä minun tarvitse olla huolissani siskosta, koska hänkin pärjää. Ja hän jaksaa vielä. Luulen, että ehdin hänet tapaamaan ainakin kerran ennen lähtöä.
Xstä ja Ruohosta ei näkynyt vilaustakaan. Kuulin, että he ovat menossa huomenna. Seuraavaksi saa kai ruveta jännittämään hautajaisia. En kylläkään tiedä millaiset niistä on tulossa eli kutsutaanko sinne ainoastaan lähiomaiset. Tosin sairas sisko on aina halunnut tehdä elämästään suurta draamaa niin, että mahdollisimman moni tietää mitä hänelle tapahtuu, joten luulen hänen itse toivovan ihan "julkisia" hautajaisia. Xn kohtaaminen on sitten sen ajan murhe. Nyt en jaksa asiaa ajatella sen kummemmin.
Aamulla varustin itseni vedenkestävällä ripsivärillä vierailua ajatellen. Kovasti asia mietitytti minua koko päivän ja oikeasti jännittikin aika lailla. Mietin, mitä ja keitä tulen siellä näkemään sekä ennen kaikkea sitä, miten tulen kaikkeen reagoimaan ja miten myös muut reagoivat.
Kun saavuin paikalle, siellä olivat molemmat Xn siskot. Sairas sisko oli kuin luuranko, jossa on pelkät nahat päällä. Hän näytti tosi sairaalta, mutta ei kai ihme. Vein hänelle tuliaisiksi kuvan hänestä ja Neidistä, jonka otin viime kesänä. Sisko pyysi silloin minua ottamaan heistä kuvia, jos kesä vaikka olisikin heidän viimeisensä, minkä saavat yhdessä viettää. Aika hyvin kestin, kun itku tuli vasta parin minuutin siellä olon jälkeen. Minä luulin etukäteen, että purskahdan saman tien itkemään, kun siskon näen.
Tuntui hassulta, että minä itkin ja tämä terve sisko minua lohdutti. Senhän olisi pitänyt teoriassa olla toisin päin. Samoin vähän myöhemmin, kun Xn vanhemmat ja Neiti olivat jo paikalla ja minua alkoi kovasti itkettämään, Xn äiti lohdutti minua. Xn perhe on kyllä niin ihana, se tuli todettua taas kerran.
Minä olin etukäteen täysin varma, että olen tänä iltana henkisesti ihan rikki. Mutta yllätyksekseni en minä olekaan. Oikeasti on aika rauhallinen, joskin surullinen olo. Oli helpottava nähdä Xn perhe ja huomata, että he ovat kaikesta huolimatta tasapainoisia ja voimissaan. Oli myös helpottava nähdä sairas sisko ja todeta omin silmin se, että ei hän ihan vielä ainakaan kuolemaisillaan olevalta vaikuttanut. Hän jaksoi olla valveilla ja seurustella meidän vieraiden kanssa sekä söi hyvällä ruokahalulla ison annoksen ruokaa. Hän itse vaikutti siltä, että on sinut asian kanssa ja hyväksynyt tulevan kuolemansa.
Joillekin ihmisille kuoleman ja kuolevan kohtaaminen on kova paikka. Kaikki eivät edes siihen pysty. Minua itseäni ainakin auttoi, että kävin omin silmin paikalla toteamassa tilanteen, vaikka etukäteen jännitti ihan sikana. Itkin vähän, kun lähdin sieltä ajelemaan pois ja luulen, että itku saattaa tulla lähipäivinä aika pienestä ärsykkeestä, mutta kuitenkin sain jonkinlaisen mielenrauhan. Minun ei tarvitse enää olla niin huolissani Xn perheestä, koska he kyllä pärjäävät. Eikä minun tarvitse olla huolissani siskosta, koska hänkin pärjää. Ja hän jaksaa vielä. Luulen, että ehdin hänet tapaamaan ainakin kerran ennen lähtöä.
Xstä ja Ruohosta ei näkynyt vilaustakaan. Kuulin, että he ovat menossa huomenna. Seuraavaksi saa kai ruveta jännittämään hautajaisia. En kylläkään tiedä millaiset niistä on tulossa eli kutsutaanko sinne ainoastaan lähiomaiset. Tosin sairas sisko on aina halunnut tehdä elämästään suurta draamaa niin, että mahdollisimman moni tietää mitä hänelle tapahtuu, joten luulen hänen itse toivovan ihan "julkisia" hautajaisia. Xn kohtaaminen on sitten sen ajan murhe. Nyt en jaksa asiaa ajatella sen kummemmin.
Kommentit