tiistai, 21. helmikuu 2017

KYMMENEN!

Niin se vaan vuosi taas vierähti ja on aika kertoa kuulumiset. Tänään erosta on jo kymmenen vuotta aikaa! Olen jo aikaisemmin kertonut, että olemme pienellä porukalla ”juhlineet” päivää vuosittain kakkukahveilla. Sopimus on, että ”erokakkua” syödään niin kauan kunnes olen uudessa suhteessa. Yksi juhlijoista totesi tänään, että etkö voisi tehdä asialle jotain, mä en jaksa enää. :D

Lukaisin juuri viime vuoden tekstini läpi. Mulla ei juurikaan ole lisättävää siihen. Tuntuu, että vuodessa ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Elämä on aika tavallista ja arkista. Enkä muuta kaipaakaan. Näin on hyvä olla.

Toki, kun kymmenen vuoden merkkipaalu on lähestynyt, olen väkisinkin miettinyt elämääni kymmenen vuotta sitten ja sitä mitä olen saavuttanut. Olen ennen kaikkea oppinut luottamaan siihen, että pärjään elämässä yksin. Olen oppinut kantamaan vastuuta aina autonkorjauksesta saunan pesemiseen. Taloudellinen tilanteeni on hyvä ja vakaa. Lisäksi minulla on hyvä tukiverkosto, johon voin luottaa hädän hetkellä.

Kymmenen vuotta sitten myös uskoin, että löydän uuden parisuhteen vuoden sisällä erosta. No enpä löytänyt. Aluksi toki yritin etsiä ja jaksoin käydä treffeilläkin. Sitten luovutin. Olen käynyt treffeillä viimeisen seitsemän vuoden aikana tasan yhden kerran ja nekin oli hirveät btw. Välillä asennan puhelimeeni Tinderin ja päätän, että nyt. Mutta ikinä en halua sitten kuitenkaan tavata ketään. Kaikki sanovat, että kyllä se oikea sitten vastaan tulee, kun lakkaa etsimästä. No hei, seitsemän vuotta jo eikä ketään missään. On tästä toki se hyöty ollut, että enää en edes oleta tapaavani ketään, joten en myöskään koskaan pety. En ajattele aktiivisesti elämänkumppanin löytämistä tai löytymistä. Olen hyväksynyt tilanteen ja sen, että tulen todennäköisesti olemaan koko loppuelämäni yksin.

Osaatte varmaan päätellä, että jos olin eron aikaan kolmekymppinen, olen nyt nelikymppinen. Olen paljon miettinyt lasten hankintaa enkä ole oikeastaan vieläkään varma, haluanko lapsia vai en. Toisaalta ehkä haluaisin, toisaalta en voi edes kuvitella itseäni äitinä. Mutta biologinen kello ei odota tällaista jahkailijaa, vaan tikittää uhkaavasti kohti peruuttamatonta loppua. Kohta äitiys ei ole enää mahdollista. Olen miettinyt paljon eri vaihtoehtoja kuitenkaan toteuttamatta mitään. Olen myös valmistautunut henkisesti siihen, että tulen olemaan lapseton. Onneksi sisaruksillani on lapsia joiden kanssa viettää aikaa ja joita helliä. Siskon- ja veljenlapset ovat kaikki minulle superrakkaita ja läheisiä.

Minä en tiedä haluanko päivittää tätä blogia enää tämän jälkeen. Tällä hetkellä tuntuu, että en. Todennäköisesti vuoden kuluttua elämäni on ihan samalla mallilla mitä se on nyt eikä minulla ole tänne oikein mitään sanottavaa. Sen vuoksi uskonkin, että tämä päivitys on tämän blogin viimeinen. Blogi ei katoa minnekään, vaan tekstit säilyvät kyllä täällä. Olen ymmärtänyt, että blogi on tuonut lohtua monelle erotilanteessa olevalle. Haluan, että blogi tarjoaa lohtua ja toivoa lukijoille myös jatkossa. Jos olet ollut alusta asti mukana ja luet myös tämän postauksen, nöyrä kiitos siitä. Minua saa tarvittaessa lähestyä edelleen joko kommentoimalla blogia tai sähköpostilla operero(a)gmail.com.

Päätän blogin tämän vuoden voimabiisini kertosäkeistöön. Nämä sanat ovat tuoneet minulle iloa ja hyvää fiilistä. Sanojen myötä toivon sekä itselleni että teille kaikille lukijoille mitä mahtavinta loppuelämää. Kiitos kaikesta!

 

Anna minun nähdä sun kasvosi,

nähdä kuinka valosi loistaa.

Anna minun kuulla sun äänesi,

kuulla kuinka ilosi soi.

Anna sateen huuhtoa surusi,

anna tuulen helmoja nostaa.

Tänään on tullut sun päiväsi,

nyt on sinun vuorosi loistaa.

~Juha Tapio~

 

(Linkki biisin YouTube-videoon.)

sunnuntai, 21. helmikuu 2016

YHDEKSÄN

Hei vaan ihmiset, täällä sitä taas ollaan uskollisesti eron vuosipäivänä! Mietin tässä juuri, että ero on jo niin kaukainen asia, että se ei juuri millään tavalla pyöri mielessä. Tästäkin päivästä on (onneksi) tullut vain päivä muiden joukossa mutta toisaalta koen, että tämän päivän muistaminen on hauskaa – ainakin niin kauan kuin tätä sinkkuelämää jatkuu.

Ja sitähän jatkuu. Edelleenkään parisuhderintamalla ei ole tapahtunut eikä ole tapahtumassa mitään. Toki erilaisia ihmisiä on viimeisen vuoden aikana vastaan tullut, mutta aina päädyn siihen, että EI. Olen kovasti miettinyt, mistä tämä johtuu. Ehkä osittain siitä, millainen X:n ja minun suhde oli ja ehkä tarkemmin vielä se, millainen minä suhteessa olin. Miten minä annoin kohdella itseäni ja miten paljon erilaisia kompromisseja tein oman hyvinvointini kustannuksella. Pelkään yhä, että toistan samat virheet uudessa suhteessa, vaikka olen vuosien aikana kasvanut ja vahvistunut todella paljon. Toisaalta yksineläminen ja –oleminen on jo niin totuttu tapa, että kaikki muutokset sen suhteen tuntuvat tosi suurilta. Vuosien mittaan ”yksinäisyyteen” on tottunut ja siitä on oppinut pääsääntöisesti nauttimaan. Yksin oleminen on kurjaa ainoastaan silloin, jos on tosi kipeä tai jos töissä on ollut jotenkin erityisen hankala ja kuormittava päivä.

Vuosi sitten näköjään kirjoitin, että pidän itseäni täysin vastenmielisenä ja miehille kelpaamattomana. Apua! Ajattelinko todellakin niin? No, ajattelin. Yksi kaverini sanoi, että olin täysin luovuttanut ja se myös näkyi. Onko se nyt ihme sitten, että mitään ei tapahtunut miesrintamalla? Jos en pidä itseäni haluttavana, miksi kukaan muukaan pitäisi? Itse asiassa kaikki muuttui vasta vähän aikaa sitten, lokakuussa. Olimme työporukalla juhlimassa synttäreitä laivalla ja siellä vastaani käveli ihminen, joka sai kaiken muuttumaan. Olin taas haluttava. Tunsin taas itseni naiseksi. Miten ihana fiilis! Vaikka tästä ihmisestä ei mitään elämänkumppania tullutkaan, hän auttoi minua niin monella eri tavalla eteenpäin tästä surkeudestani. Ja hän sai minut löytämään itsestäni sellaisia puolia mitä en tiennyt olevan olemassakaan. Oikeasti, tässäkin iässä voi löytää itsestään kaikenlaista uutta. Elämä se osaa vaan yllättää.

Väsymykselleni on vihdoin löytynyt ainakin yksi syy! Se oli juurikin se uniapnea. Minulla on keskivaikea sellainen, unirekisteröinnissä hengityskatkoksia oli tunnissa 17. Lääkäri tosin oli sitä mieltä, että katkoksia on todennäköisesti enemmänkin, koska nukuin rekisteröintiyönä niin huonosti. Nieluni on jotenkin normaalia pienempi/ahtaampi, mistä nämä hengityskatkokset johtuvat. Rekisteröinti tehtiin muistaakseni toukokuussa 2015, kesäkuussa tuli diagnoosi ja vasta syyskuussa sain CPAP-laitteen, kiitos julkisen terveydenhuollon byrokraattisuuden ja hitauden. Diagnoosin jälkeen tietysti luin kaiken mahdollisen uniapneasta ja huomasin, miten vaarallista se hoitamattomana on. Olipa vähän kuumottavat kuukaudet odotella laitteen saamista käyttöön, kun tiesi, että niitä hengityskatkoksia tosiaan on jokaisen nukutun tunnin aikana vähintään se 17.

Osa uniapneapotilaista on saanut ”uuden elämän” välittömästi laitteen käyttöönoton jälkeen. Minulla vaikutus ei ollut yhtä voimakas, mutta huomasin kyllä selkeän eron päiväaikaisen väsymykseni suhteen. Minun ei enää tarvinnut haukotella koko ajan, kun olin hereillä. Lisäksi keskittymiskykyni kasvoi ihan järjettömän paljon heti. Mutta mitään välitöntä ja suurta piristymistä en laitteen käyttöönoton jälkeen kokenut. Sellainen on tapahtunut tässä pikku hiljaa ja koko ajan jaksan enemmän ja enemmän. Välillä tosin untakin riittää niin, että saatan nukkua jopa vuorokauden putkeen. Mutta se johtuu varmaan enemmänkin tekemästäni kolmivuorotyöstä, joka osaa välillä olla ihan pirun raskasta.

Vaikka CPAP-laitteen käyttöönotto on tuonut minulle paljon paremman olon enkä uskalla ilman sitä enää nukkua lainkaan (sitä ei pitäisi käyttää, jos on esimerkiksi tosi paha flunssa tai jos on juonut reippaammin alkoholia), on se nostanut kynnyksen uuteen parisuhteeseen tai edes minkään sortin yökyläilyyn ihan järjettömän korkeaksi. Vaikka itse en vastaavassa tilanteessa juurikaan hätkähtäisi, pelkään tosi paljon sitä, miten esimerkiksi joku potentiaalinen kumppani siihen suhtautuisi. Häpeän sitä, että joudun nukkumaan maski kasvoilla. Vielä kun hampaiden narskuttelun ammattilaisena työnnän suuhuni purentakiskon ennen maskin laittamista, tunnen itseni kaikkea muuta kuin seksuaaliseksi olennoksi, mikä minun pitäisi käsittääkseni olla mahdollisen elämänkumppanini silmissä. Laitteen saatuani totesinkin, että se oli viimeinen naula arkkuun, nyt en saa miestä koskaan. Kaverit tietysti heti ehdottivat, että etsisin vastaavassa tilanteessa olevan miehen. No, sehän on helppoa kuin mikä kun muutenkin näitä miehiä tulee ovista ja ikkunoista.

Vielä jatkan tästä uniapnea-aiheesta sen verran, että diagnoosin tipahdettua postiluukusta koin oikein tunteiden vuoristoradan. Aluksi olin tosi helpottunut siitä, että väsymykseen löytyi VIHDOIN joku syy. Mutta kohta olin jo aivan äärettömän vihainen sekä itselleni että kaikille lääkäreille. Viha tuli siitä, että minua ei ole uskottu. Vuosikaudet minulle on yritetty tyrkyttää masennusdiagnoosia ja vuosikaudet olen sanonut, että kyse ei ole siitä. Olen kieltäytynyt vuosikaudet myös kaikenlaisista mielialalääkeresepteistä, minkä vuoksi olen tietysti leimautunut lääkkeistäkieltäytyjäksi. Jälkikäteen mietin vaan, että minun olisi pitänyt luottaa itseeni enemmän ja vieläkin ponnekkaammin vaatia lääkäreitä tekemään tilanteelle jotain. Jälkikäteen mietin myös, että kyllä lääkäreiden oikeasti pitäisi enemmän kuunnella potilasta ja uskoa mitä tämä sanoo. Idea uniapnean selvittämisestäkin tuli lopulta minulta. Se oli kaukaa haettua, koska minulla ei ollut muita uniapnean oireita kuin voimakas päiväaikainen väsymys ja jouduinkin kovasti taistelemaan, että sain työterveydestä lähetteen unirekisteröintiin. Ja kappas, napakymppiinhän se osui – tai ainakin lähelle sitä.

Tämä meni nyt näköjään yhdeksi uniapneasta höpisemiseksi mutta toisaalta, onhan koko diagnoosin saaminen ollut ehdottomasti tämän vuoden suurin juttu. Muilta osin elämä on mennyt aika lailla totuttua ja tuttua rataansa ilman sen kummempia ala- tai ylämäkiä tai ylipäätään ilman mitään suuria muutoksia. Ihan hyvä niin, johan tässä viimeisen parin vuoden aikana elämä muuttuikin useampaan otteeseen työpaikkojen vaihtojen ja paikkakunnalta toiselle muuttojen myötä.

Nyt jatkan sunnuntaipäivääni rentoutuen. Yksin mutta en yksinäisenä sekä suhteellisen hyvinvoivana ja onnellisena. Kiitos Sinulle, kun jaksoit käydä taas kerran lukemassa mitä minulle kuuluu. Palataan asiaan jälleen ensi vuonna!

lauantai, 21. helmikuu 2015

KAHDEKSAN

Taas on vuosi vierähtänyt. Erosta on kulunut jo kahdeksan vuotta, saman verran aikaa tämä blogi on ollut olemassa. Uskomatonta miten vuodet vierivätkin.

Viimeksi kerroin taistelustani nimeltä jäädäkö maalle vai muuttaako kaupunkiin. Olin blogia päivittäessäni tehnyt jo päätöksen ja se piti. Päätin muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle. Helmikuussa laitoin asuntoni myyntiin mutta odotukset sen kaupaksi menosta eivät olleet kovin korkealla. Tavoitteeni oli saada siitä hyväksyttävä tarjous vuoden sisällä. Kyseisellä paikkakunnalla kun oli – ja on – hyvin runsaasti asuntoja myynnissä. Ajattelin, että tuon pieneen vuokrakämppääni vain välttämättömän ja jätän loput tavarani isoon asuntooni maalle. Mutta toisin kävi.

Viikkoa ennen sovittua muuttopäivää tuli yllättäen kiinnostunut katsoja ja teki tarjouksen - joka oli enemmän mitä olin ajatellut saavani. Kaikki meni yhtäkkiä mullin mallin. Olin pakkaillut jo muuttolaatikoita sitä silmällä pitäen, että välttämätön lähtee mukaan. Yhtäkkiä pitikin saada koko asunto tyhjäksi salamannopeasti. Onneksi sain apua ystäviltäni ja perheeltäni. Ilman heitä en olisi ikinä selvinnyt. Eikä tässä vielä kaikki. Minun piti saada kaikki tavarani 85-neliöisestä asunnosta sullottua 34-neliöiseen kerrostaloyksiöön. Mietin, että jos saan tavarat asuntoon niin, että siellä on kulkureitti välillä sänky-jääkaappi-kylpyhuone-ulko-ovi, olen voittaja. Lopulta tavarat mahtuivatkin niin hyvin, että asuntoon jäi kulkureittien lisäksi jopa yhden ison maton verran vapaata lattiatilaa. Mutta olihan sitä lattiasta kattoon. Toisaalta oli hyvä, että olin pakkaillut näitä ”vain välttämättömiä” muuttolaatikoita jo. Purin ainoastaan ne ja jätin kaiken muun omaisuuteni laatikoihin odottamaan isompaa asuntoa.

Viisi kuukautta elin banaanilaatikkolandiaksi nimeämässäni työsuhdeasunnossa, ennen kuin pääsin muuttamaan jälleen omistusasuntoon. Tavoitteeni oli muuttaa siskoni lähelle Luoteis-Helsinkiin/Länsi-Vantaalle, mutta toisin kävi siinäkin. Nyt asun paritalokolmiossa ihan päinvastaisessa ilmansuunnassa. En vaan voinut mitään sille, että ihastuin asuntoon ikihyvikseni. Eikä ostos ole kaduttanut. Kun viime vuonna tähän aikaan siskon luokse oli matkaa nelisensataa kilometriä ja nyt noin 25, täytyy olla ainoastaan onnellinen.

Sosiaalinen elämäni on huomattavasti vilkastunut takaisinmuuton myötä. Olen tavannut kavereita ahkerasti ja osaan arvostaa heitä ja heidän seuraansa aikaisempaa enemmän. Myös maalle jääneet kaverit järjestävät minulle aikaansa aina kun siellä käyn. Muutto takaisin ei ole kaduttanut. Minulla on niin paljon parempi olla täällä missä nyt olen, vaikka maalle jäikin kasapäin älyttömän tärkeitä ihmisiä.

Virkavapaalta palattuani, toisena työpäivänä, meillä oli työyhteisön hyvinvointipäivä. Saimme kokeilla päivän aikana erästä urheilulajia, josta innostuin täysillä. Olen suorastaan ylpeä siitä, että hakeuduin kokeilun jälkeen lajin harrastusseuraan jäseneksi. Olen ollut niin pois omalta mukavuusalueeltani opetellessani uusia taitojani tämän harrastuksen parissa, että se on välillä ahdistanut ihan kunnolla. Onneksi seurassamme on hyvin avuliasta porukkaa ja heiltä olen saanut ihan älyttömästi neuvoja. Ja jälkeenpäin on ollut aina voittajafiilis, kun olen jostain haasteesta selvinnyt. Pahoittelut, että en kerro mistä lajista on kyse. Koen, että sen paljastamalla anonyymiteettini kärsisi liikaa, koska kyse ei ole ihan tavanomaisesta harrastuksesta. Olen miettinyt, miten pienestä elämäntapahtumat ovat loppujen lopuksi kiinni. Myös se, keihin ihmisiin loppujen lopuksi tutustuu. Tässäkin tapauksessa, jos olisin aloittanut työt kaksi päivää myöhemmin mitä nyt aloitin, en olisi ikinä löytänyt tätä lajia tutustunut kasaan uusia, kivoja ihmisiä.

Täytyy ehkä tunnustaa tässä vaiheessa, että Ellien vuosihoroskooppi, josta viime vuonna kerroin, oli väärässä. Maaliskuussa ei tapahtunut yhtään mitään. Olen siis edelleen sinkku. Minkäänlaista tuulenvirettäkään ei ole miesrintamalla ollut sitten maaseudun (platonisten) treffien, jotka olivat joskus huhtikuussa 2013 (niistä kerrottu edellisessä postauksessa). Pidän itseäni täysin vastenmielisenä ja miehille kelpaamattomana niin, etten edes jaksa yrittää mitään. Olen tehnyt kovasti töitä, että asenteeni muuttuisi, mutta ei se näköjään muutu. Välillä toisen ihmisen läheisyyden kaipuu on niin suuri, että se tuntuu kipuna iholla. Erityisen tukala olo on silloin, kun olen jonkun (sinkku)miehen lähellä. Koska silloin kaipaamani kosketus ja läheisyys ovat niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Haluaisin välillä niin kovasti maata solmussa sohvalla jonkun kanssa ja katsoa leffaa, että oikein masentaa, kun en voi kenenkään kanssa niin tehdä.

X ja Ruoho saivat muuten lapsen viime keväänä. En edes muista mistä asiasta kuulin. Eikä minulla ole tähän asiaan juuri sanottavaa. X:n asiat onneksi koskettavat vuosi vuodelta vähemmän ja tuntuvat onneksi välillä jopa yhdentekeviltä.

Valitan joka vuosi väsymyksestäni. Niin täytyy tehdä tänäkin vuonna. Olen ihan helvetin väsynyt. Välillä en jaksa tehdä viikkokausiin mitään muuta kuin käydä töissä. Tai no ehkä myös pakolliset jutut, mutta nekin venytän aina viimeiseen mahdolliseen hetkeen. Kävin vähän aikaa sitten erään ystävän innoittamana jälleen valittamassa asiasta työterveydessä. Yllättäen minut laitettiin verikokeisiin, kahdesti peräkkäin. Ei mitään. Tällä hetkellä odotan lähetettä unitutkimuksiin, joissa selviää, olisiko minulla mahdollisesti uniapnea. Odotukset sen suhteen eivät ole erityisen korkealla. Jos ei noistakaan tutkimuksista selviä mitään syytä tälle olotilalle, ollaan taas lähtöpisteessä. Onneksi välillä väsymys hellittää pariksi päiväksi tai jopa pariksi viikoksi. En tiedä mitä tekisin, jos tämä vetämätön olo olisi jatkuvasti päällä, joskin noita hyviä hetkiä täytyy odottaa välillä viikkoja tai jopa kuukausia.

Kaikesta huolimatta, yritän pysyä positiivisena ja olla tyytyväinen niistä pienistä jaksamisen hetkistä, joita välillä on. Uskon, että elämä voittaa ja asioilla on tapana järjestyä. Aina.

Kuulemisiin ensi vuoteen, ihania hetkiä teille kaikille siihen saakka!

perjantai, 21. helmikuu 2014

SEITSEMÄN!

Huhhuh, niin ne vuodet vaan vierii. Tänään on kulunut seitsemän vuotta erosta. Ja yllätys yllätys, olen edelleen sinkku!

Koskaan aikaisemmin minusta ei ole tuntunut yhtä vastenmieliseltä tulla kirjoittamaan tänne kuulumisia kuin mitä tänä vuonna. Tiedän sen johtuvan siitä, että koen, ettei minulla ei ole mitään sanottavaa eikä minulle kuulu yhtään mitään. Mutta kai tässä jotain on vuoden mittaan tapahtunut, katsotaanpas...

Edelleen asustelen täällä maaseudulla. Sain virkavapaalleni jatkoa ja paluu takaisin Helsingin suuntaan pitäisi tapahtua 1.5., jos on tapahtuakseen. Maaliskuun viimeisenä päivänä minun täytyy irtisanoa itseni, jos aion jäädä tänne maalle. Aluperin deadline irtisanomiselle oli tammikuu eli kaksi kuukautta sain lisää miettimisaikaa, kiitos esimieheni.

Olen ehtinyt täällä asuessani vaihtaa kertaalleen työpaikkaakin. Huomasin jo ensimmäisellä viikolla, että työ, jota tänne tulin tekemään, ei ollut minua varten. Siitä lähtien pyrin hakeutumaan samoihin työtehtäviin mitä tein pääkaupunkiseudulla ja se onnistui viimein joulukuussa. Sen jälkeen olo ja elo on ollut vähän mukavampaa. Viime kesä tuossa "huonossa" työpaikassa oli ihan hirveä. Saimme hoidettavaksemme erittäin hankalan, työllistävän ja stressaavan casen, juuri kun kaikki esimiehet olivat lomalla. Lisäksi paikalla oli ainoastaan juuri aloittaneita työntekijöitä, minä erään toisen kanssa "vanhimpina" eli tammikuussa tulleina. Meillä kun ei ollut lomaa. Olimme aika pyörityksessä, ilman mitään tukea. Hakeuduin pahimpaan aikaan työterveyteen, jossa minulle tehtiin jonkinlainen työuupumustesti, jonka tulos meni yli käyrien. Joo, oikeasti, sen testin mittariston mukaan kenelläkään ei voi edes olla niin vakavaa työuupumusta, mikä minulla oli! No, sinnittelin kuitenkin siitä huolimatta töissä ja kun lääkärikään ei minua sairauslomalle pakottanut, niin... Kesästä selvittiin, kuten myös syksystä ja tein töissä vaan välttämättömän, koska motivaatio oli nollassa tai oikeastaan jopa sen alapuolella. Silti hämmästelin, kun lopettaessani esimieheni totesi, että olen pystynyt hoitamaan työtehtäväni kaikista työntekijöistä parhaiten. Mitä ne muut siellä työpaikalla oikein tekevät? No ehkä homman juju piili juurikin siinä, että tein vaan pakolliset työtehtävät enkä keskittynyt mihinkään ylimääräiseen säätämiseen. Ja niitä pakollisia juttuja esimiestaso seuraa. Työpaikan vaihdon myötä oloni helpottui kaikin puolin. Järjetön väsymys (joka on jatkunut jo vuosia) muuttui vähemmän järjettömäksi eli jaksan vähän enemmän hoidella juttuja ja puuhailla kotonakin. Vanhasta työpaikasta kaipaan muutamia todella ihania työkavereita. Onneksi yhteydenpito on jatkunut myös irtisanoutumiseni jälkeen.

Väsymyksestä puheen ollen.. Tilanne ei ole siis juurikaan helpottunut. Verikokeiden arvot ovat edelleen normaalirajojen sisäpuolella. Mitään ei löydy. Lisäksi olen kärsinyt migreenistä. Sain 2012 marraskuussa migreeniin kolmen kuukauden mittaisen estolääkityksen. Migreeni pysyi poissa kolme kuukautta ja kaksi viikkoa. Sen jälkeen se taas alkoi ja pahimmillaan tilanne oli se, että jouduin ottamaan migreenilääkkeen 3-7 kertaa viikossa ja lisäksi tuli keikkoja terveyskeskuspäivystykseen, kun kohtaukset eivät menneet ohi. Tämän seurauksena sain uuden migreenin estolääkityksen kolmeksi kuukaudeksi lokakuussa 2013. Eilen jouduin aloittamaan estolääkityksen jälleen, kun migreeniä alkoi olla taas joka päivä eli migreenitön jakso oli aika lailla saman pituinen kuin ensimmäisen estolääkityksen jälkeen. Tosin nyt en jaksanut katsoa tilannetta yhtä pitkälle kuin viimeksi. Jo kaksi peräkkäistä kohtausta oli liikaa. Olen tässä varovaisesti miettinyt, että eikö terveydenhuollolla ole muuta tarjota kuin jatkuvia estolääkityksiä. Eikö asiaa voisi tutkia vähän enemmän, koska joku juttuhan noi migreenit aiheuttaa. No, ehkä sitten touko-kesäkuussa otan asian lääkärin kanssa seuraavaksi puheeksi, kun migreenit todennäköisesti jälleen alkavat.

Veikkaanpa, että väsymykseeni vaikuttaa olennaisesti se, että en jaksa liikkua lainkaan enkä löydä siihen minkäänlaista motivaatiota. Minä, joka parhaimmillaan (pahimmillaan) vietin aikaa urheillen seitsemänä päivänä viikossa ja useita tunteja kerrallaan, olen plösö ja laiska läski. Sellaiseksi itseni koen enkä voi kauhean väärässä olla. Mutta tämäkin on ihan mahdoton oravanpyörä: liikkuminen piristäisi, mutta olen liian väsynyt liikkumaan. Ja liian väsynyt edes pakottamaan itseni liikkumaan. Uskoisin, että sitä alkaisi kyllä jaksaa, kunhan vaan pääsisi alkuun, mutta kun ei pääse. Tämä vaihe on jatkunut siitä, kun lopetin urheilun syksyllä 2009. Kaverit sanoi silloin, että kun sä urheilit niin paljon, niin ei mikään ihme jos väsyttää ja kyllä se siitä ohi menee. Koska, kysyn vaan.

Miehistä sen verran, että innostuin tänne muuttaessani tutustumaan paikalliseen tarjontaan nettitreffien muodossa. Kävin yhden tyypin kanssa treffeillä ja se riitti. Kokemus oli kaikin puolin vastenmielinen, koska tämä mies oli jotenkin liian tuttavallinen heti alusta saakka. Tunki lähelle ja kosketteli mikä ei mielestäni kuulu lainkaan ensimmäisille treffeille täysin tuntemattoman kanssa. Totesin treffien lopussa ääneen, että tämä ei oo kyllä mun juttu ja pakenin paikalta. Mies yritti saada minusta vielä vapuksi seuraa, mutta kieltäydyin. Sen jälkeen tyyppi onneksi tajusi jättää minut rauhaan. Ja sen jälkeen seuraelämäni miesten suhteen on ollutkin täysin nollassa. En ole tutustunut kehenkään. Loppukesästä yksi miespuolinen kaverini pääkaupunkiseudulta kävi moikkaamassa, kun mökkeili täällä päin mutta silloinkin läheisin kosketus vastakkaiseen sukupuoleen oli halaus. Seksiä en ole täällä asuessani harrastanut kertaakaan. Enpä tiedä olenko edes ansainnut sinkun arvonimeä. Taidan olla paremminkin vanhapiika. Villiksi sinkkuelämäksi tätä ei kyllä voi kutsua edes hyvällä tahdollakaan. Mutta tosiaan, myös tuolla liikkumattomuudella on suora yhteys tähänkin vanhapiikaoireiluun, koska koen olevani ruma ja vastenmielinen.

Täällä maalla ei ole tekemistä (tai en ole itse ainakaan mieleistä löytänyt). Se hyvä puoli siinä on, että rahat säästyvät. Huono puoli on taas se, että kun on aina kotona, ei jaksa millään lähteä minnekään silloinkaan, kun siihen olisi mahdollisuus vaan sitä jää ennemmin kotiin tai ainakin haluaa sinne äkkiä takaisin. Sosiaalinen elämäni on pitänyt sisällään pari tapaamista lukioaikaisten kaverien kanssa, yhdet bileet, joissa join - alkoholiin tottumattomana - itseni putkakuntoon (en onneksi joutunut, kiitos mukavan poliisipartion, joka antoi kavereiden kuljettaa mut auton peräkontissa kotiin), yhden paikallisen jääkiekkopelin ja pari vierailua ystävien kotona. Eli hyvin rauhallisesti on reilu vuosi mennyt. Baarissa en ole käynyt kertaakaan (missä baarissa?). Täällä päin asuvissa kavereissa on se "vika", että heillä kaikilla on miehet ja pienet lapset. Kaikki sinkkukaverini asuvat pääkaupunkiseudulla. Sitä asiaa kaipaan kaikkein eniten. Toki olen tässä vuoden aikana vieraillut entisillä kotikulmilla vähintään parin kuukauden välein ja näinä viikonloppuina olen ollut sosiaalinen sitten senkin edestä, kun olen halunnut tavata mahdollisimman monta kaveria saman reissun aikana.

Kissat voivat hyvin. Olen jonkin verran kyllä katunut niiden hankkimista, koska väsymykseni vuoksi kissojen hoitaminen tuntuu välillä todella ylivoimaiselta. Älkää pelästykö, en ole mitään eläinsuojelulakia kuitenkaan rikkonut, kissat ovat saaneet kyllä ruokaa, silityksiä ja rapsutuksia mutta poden silti huonoa omaatuntoa, koska voisin tehdä kaiken paremmin. Tällä hetkellä kissat ovat vanhempieni luona hoidossa. Siellä kolmikko pääsee myös ulkoilemaan, mikä ei keskustan kerrostaloasumisessa ole mahdollista kuin valjaissa ja arvatkaa vaan, lähdenkö kolmen valjaissa olevan kissan kanssa ulos?

Xstä ja Ruohosta en ole kuullut mitään pitkään aikaan. Jossain vaiheessa kysyin Xn äidiltä, onko lapsenlapsia tulossa. Ei kuulemma ollut. Käsittääkseni he ovat edelleen naimisissa ja onnellisia yhdessä, ainakin kulisseissa.

Viime vuoden postauksessani kerroinkin jo, että olen ollut paljon tekemisissä vanhempieni kanssa. Tilanne on edelleen sama, olemme nähneet lähes päivittäin. Lisäksi täällä asuvat veljenlapseni, sisko ja sen veli, jotka ovat nyt 4- ja 5-vuotiaita. Aivan mainioita tyyppejä. Ehkä vuoden paras anti on ollut se, että olen saanut olla heidän kanssaan tekemisissä lähes viikottain eikä aikaa kulu siihen, että pitkän tauon jälkeen pitäisi ujostella alkuun. Samoin tapaamiset ovat kuitenkin sen verran lyhyitä, että neiti ja herra eivät ehdi pahemmin kiukuttelemaan vaan jaksavat hyvin tsempata ja olla kilttejä. On niin mukava olla täti. Huomenna vien tyypit uimaan ja keilaamaan naapurikaupunkiin ja he odottavatkin sitä jo innoissaan. 

Ehkä stressaavin asia kuluneen vuoden aikana on ollut kuitenkin se, palaanko pääkaupunkiseudulle vai en. Asia on ajanut minut välillä ihan järjettömään ahdistukseen ja epätoivoon. Molemmissa paikoissa on hyvät ja huonot puolensa. Listoja on tehty kaikenlaisia, plussineen ja miinuksineen. Joulukuussa kykenin viimein tekemään päätökseni ja se on pitänyt. Olo on ollut sen jälkeen taas paljon seesteisempi. Päätökseni sisällön tietävät tällä hetkellä ainoastaan läheisimmät ystäväni ja perheeni. Jääköön se teille muille kuitenkin salaisuudeksi vielä toistaiseksi, vuoden päästä kuuluu lisää! Toivottavasti vuoden kuluttua voin vihdoin kertoa myös väsymyksen hellittäneen. Ja hei, Ellit-vuosihoroskoopin mukaan löydän ensi kuussa miehen, joten jos siihen on uskominen, en ole ensi vuonna enää sinkkukaan!

Sitä ja kaikkea muuta odotellessa. Mukavaa tätä vuotta teille lukijani, kuullaan taas!

torstai, 21. helmikuu 2013

KUUSI

Toivon todella, että ensi vuonna voisin kirjoittaa, että nyt menee paremmin ja energiaa on. Sitä odotellessa.


Tähän lauseeseen päättyi viime vuoden päivitykseni.


Niinpä niin.


Facebookiin vuodenvaihteessa kirjoittamani lause: “Kulunut vuosi oli elämäni ylivoimaisesti paskin ikinä.” kertoo ehkä siitä, että viime vuonna toivomaani sisältöä ei tässä päivityksessä ole.


Olen ollut yhä aivan tajuttoman väsynyt. Olen käytännössä jaksanut käydä töissä ja siihen se on jäänyt. Sosiaalinen elämäni on ollut lähes nollassa työajan ulkopuolella. Olen jaksanu tavata vain lähimpiä ystäviäni. Verikokeiden tulokset ovat olleet aina normaaleja, arvot rajojen sisäpuolella. Syksyllä pyysin itselleni kilpirauhaslääkitystä, vaikka kokeet eivät vajaatoiminnasta kertoneetkaan. Silti minulla on lähes kaikki vajaatoiminnan oireet. No ei auttanut lääkitys ei, mutta ei myöskään pahentanut tilannetta.


Olen toki tehnyt paljon töitäkin. Oman “vakkarityön” lisäksi olen tehnyt keikkaa kolmeen eri paikkaan välillä niin, että työtunteja on viikossa ollut lähes 70. Itse en koe, että tuo työnteko olisi itseltäni voimia vienyt, mutta muut ovat olleet toista mieltä. Tiedä sitten. Nyt olen pitänyt taukoa keikkatöistä yli kolme kuukautta, mutta väsymys ei ole siitä huolimatta helpottanut.


Niin ja siis, yllätys yllätys, olen edelleen sinkku. Treffittömyysputki katkesi kuitenkin kesällä, kun kävin nettitreffeillä. Vaikka tapaamani henkilö oli mukava, se jäi siihen kertaan. Sen lisäksi elämässäni ei olekaan ollut mitään läheisempää kanssakäymistä vastakkaisen sukupuolen kanssa - jos työkavereita ja kavereita ei lasketa.


Huhtikuussa maailmani hajosi totaalisesti, kun kissani kuoli täysin yllättäen. Olihan hänellä ikää jo 15 vuotta, mutta silti täysin yllättävä sairastuminen ja poismeno sai minut tolaltani pitkäksi aikaa. Kissa oli kuitenkin elämäni rakkain asia, ollut siitä lähtien, kun sen sain. Koen, että kissani oli minulle kuin oma lapsi. Vieläkin sydän rutistuu tuskasta pienen rusinan kokoiseksi, kun ikävä ja suru on niin suuri. Hautasin rakkaan kissan lapsuudenkotini puutarhaan, omenapuun alle.


Toukokuussa lähdimme sitten Xn äidin kanssa yli 3 viikon mittaiselle ulkomaanmatkalle yhdessä. Matka oli oikein mukava, mutta omaa mieltäni toki madalsi tuo kissan kuolema juuri 10 päivää ennen lähtöä. Tapasin matkalla paikallisen miehen, jonka kanssa vietimme paljon aikaa yhdessä. Täytyy myöntää, että vähän toisiimme ihastuimmekin, mutta käytännössä elämiemme yhdistäminen on mahdotonta, joten siitä jutusta ei loppujen lopuksi seurannut muuta kuin Facebook-ystävyys.


Aika pian matkan jälkeen sain mutkan kautta kuulla, että X on menossa naimisiin Ruohon kanssa. Olin todella loukkaantunut Xn äidille siitä, että hän ei kertonut asiasta minulle reissumme aikana. Täytyy myöntää, että olen todella salaa toivonut Xn ja Ruohon suhteen kariutumista omaan mahdottomuuteensa, mutta toisin vaan on käynyt. Vaikka ikinä en Xn kanssa haluaisi olla tekemisissä, niin silti tuo hääasia sattui ja olin... kateellinen. Minusta tuntuu, että X vaan porskuttaa ja on onnellinen, kun itse riudun vaan väsymykseni ja siitä johtuvien eri ongelmien keskellä - ilman miestä. Tuo uutinen sai minussa aikaan jonkinlaisen pakkomielteen ja yritin kaikin tavoin saada tietoa Xn häistä ja todisteita siitä, että kaikki ei ole niin onnellista miltä näyttää. Onneksi vaihe meni parin viikon jälkeen ohitse ja nyt olen jälleen “normalisoitunut” ja ajattelen, että mitä väliä.


Marraskuussa sitten maailmani romahti jälleen. Työpaikkallani sattui ihan järjetön selkäänpuukotus, jossa minä olin uhrina. En edes tajunnut aluksi asiaa enkä ole koskaan voinut edes kuvitella, että minä voisin joutua tuollaiseen myllytykseen varsinkin, kun tulen mainiosti toimeen aina kaikkien kanssa. Tapahtuman seurauksena olin pitkään sairauslomalla ja lopulta en enää palannut vanhaan työpaikkaani, vaan vaihdoin maisemaa. Ihan kunnolla. Muutin nimittäin kokonaan pois Pääkaupunkiseudulta synnyinpitäjääni, joka siis sijaitsee noin 400 kilometrin päässä Helsingistä. Toisaalta olen nauttinut kovasti, koska täällä asuvat vanhempani ja yksi sisaruksistani. On täällä myös kavereitani ja paljon tuttuja. Toisaalta olen surrut sitä, että 10 vuoden Pääkaupunkiseutuasumisen jälkeen jouduin jättämään taakseni kodin ja aimo kasan hyviä ystäviä. Minulla on kuitenkin mahdollisuus palata vielä vanhaan työhöni vuoden kuluttua mikäli haluan. Eli siltoja ei ole kuitenkaan poltettu.


Elämäni täällä “maalla” on ollut tähän mennessä paljon sosiaalisempaa. Vaikka tuttuja ihmisiä on vähemmän ympärillä, olen ollut paljon enemmän tekemisissä ihmisten kanssa. Esimerkiksi vanhempani ovat olleet niin onnellisia minun tänne tulostani, että he ovat kutsuneet minut joka päivä töiden jälkeen syömään lapsuudenkotiini. Vielä kun pääsisin tuosta ainaisesta väsymyksestä eroon, niin kaikki olisi suurin piirtein mallillaan.


On elämässä ollut jotain iloistakin. Ensinnäkin omat siskoni ovat olleet aivan korvaamaton apu tänäkin vuonna. Samoin työkaverini ovat olleet aivan mahtavia tyyppejä ja auttaneet minua erittäin paljon kaiken höykkyytyksen keskellä, mitä olen saanut kestää. Olemme siskojen kanssa puhuneet usein, että vaikka tämä kaikki tuntuu nyt todella pahalta, niin saa tälle vielä kiikkustuolissa nauraa koko jutulle. Toivotaan näin.

Ehkä suurimpana ilon aiheena ovat kuitenkin olleet kolme kissaa, jotka muuttivat luokseni heinäkuussa. Eräällä työtoverillani oli kissanpentuja ja hän kysyi olisinko kiinnostunut ottamaan yhden. Loppujen lopuksi kaikki kotia vailla olevat kissat muuttivat kanssani asumaan. Nyt sitten vaan odotellaan, että nuo tulisivat järkiinsä ja lopettaisivat pahanteon. Toivoa on, koska edesmenneestä kissastanikin tuli erittäin kiltti, vaikka pentuna tuli tehtyä kaikkea mahdollista pahaa.


Kulunut vuosi on siis sisältänyt suurta surua, pettymyksiä, huonoja uutisia, isoja muutoksia, iloa ja yllätyksiä. Eli elämää. Vaikka toistankin itseäni, on tullut jälleen kerran aika kiittää teitä blogini lukijoita. Kiitos kommenteistanne ja kiitos teille, jotka olette lähestyneet minua sähköpostitse. Ja jälleen kerran kiitos myös niille lukijoille, jotka lukevat, mutta eivät jätä merkkiä itsestään. Kiitos!