Minut on ymmärtääkseni jo kotona opetettu siihen, että sen mitä lupaa, pitää pitää. Ymmärtääkseni myös omat vanhempani ovat sellaisia. En ainakaan muista näin yhtäkkiä ainuttakaan sellaista kertaa, että he olisivat jotenkin pettäneet lupauksensa. Tai jos ovatkin pettäneet, niin silloin on kehitetty jotain korvaavaa toimintaa tilalle niin, ettei asia ole jäänyt mieleen kaivertamaan. Tällainen toimintatapa on myös minulla vahvana ja oletan tietysti, että niin kaikki muutkin tekevät.

Tai olen olettanut. Eräs ihmissuhde elämässäni on nimittäin saanut olettamukseni hieman horjumaan.

Olenpa tässä havainnut sellaista, että minä en juurikaan luota kenenkään miespuolisen henkilön lupauksiin tai yhdessä sovittuihin asioihin. Toisin sanoen, jos sovin jonkun miehen kanssa jotain, oletan heti, että juttu ei tule toteutumaan. Miespuoli joko unohtaa asian tai tulee jotain muuta... Valitettavan usein niin käykin, mutta käy myös toisinpäin. Sellaisiakin miehiä todistetusti on, jotka pitävät lupauksensa tai jos sattuu joku edellä mainittu juttu, he yrittävät korjata tilanteen jotenkin. 

Hyvä puoli tässä asiassa on se, että en koskaan oikeastaan pety, kun joku sovittu juttu menee mönkään. Koska enhän minä edes olettanut, että mitään tapahtuisi. Hyvänä puolena voisi ehkä pitää myös sitä, että välillä sitten yllättyy positiivisesti siitä, että joku juttu pitääkin. Olen jopa unohtanut, että isäni toimii kuin toimii. Kesälomalla hän korjaili kaikkia pikkujuttuja melkein samantien, kun niistä hänelle vähän vinkkasi. Ja minä olin ihan :O. Olin taas unohtanut, että niinhän se menee ja niinhän sen normaalisti kuuluukin mennä.

Huonoja puolia sitten... En ehkä osaa tai ymmärrä pitää puoliani tai osoittaa pettymystäni perutuissa asioissa. Sekin johtuu tästä jo mainitusta ihmissuhteestani. Koska pettymyksen osoittaminen tai suuttuminen oli kiellettyä. Sitä ei saanut tehdä tai muuten olisi tullut ero. Toinen huono puoli on ehkä sellainen, että kun joku juttu on sovittuna, minä varmistan varmistamisen perään, että se kanssa pitää. Se voi olla ehkä välillä vähän rasittavaa kanssaihmisilleni, kun koko ajan kyselen ja varmistelen. En toki tee noin aina, mutta silloin kyllä, jos juttu on jollain tavalla tärkeä tai joku toinen juttu riippuu sen toteutumisesta.

Tämä ongelma minulla on siis vain miesten kanssa. Naisiin luotan ja heihin voinkin luottaa, ihan täysin. Miehet vaan ovat niin kummallisia välillä. Toisaalta osa kumoaa näitä olettamuksiani, mutta toiset vain vahvistavat niitä.

Minä en tiedä mistä X on tapansa perinyt. Hänen isänsä on ainakin samanlainen omani kanssa siinä, että lupaukset pidetään ja välillä ehkä vähän liiankin tehokkaasti. Xn isän suusta kuuluu monesti lause: "Eihän me nyt näin voida tehdä, kun minä olen luvannut tehdä tuolla toisella tavalla." Xn äidistä tuo ei tule niin selkeästi esille, mutta en muista, että hänkään olisi koskaan lupaustaan pettänyt.

X taasen... Hohhoijjaa. Joka ikinen läheiseni, joka Xn oppi tuntemaan, tietää varmasti, etten liioittele yhtään, jos sanon, että ehkä yksi kymmenestä hänen lupauksestaan piti. Ja tämä on aika optimistinen arvio. Kaikki peruttiin, unohdettiin tai väitettiin, että mitään ei ole luvattu. Varmistelin varmistamisen perään. Muistutin muistuttamisen perään. Usein ihan turhaan. Suhteen loppupuolella en jaksanut enää edes yrittää sopia Xn kanssa mitään, vaan hoidin kaiken jollain muulla tavalla ja sekös Xää kiukutti. En kyllä ymmärrä miksi. Ehkä hän oletti, että hoitaisi asiat, mutta aikataulut eivät vaan olleet minun kanssani yhteneviä? En tiedä.

Onneksi, onneksi minun ei tarvitse enää varmistella, muistutella eikä pettyä. Ainakaan niin usein. Eikä ollenkaan sellaisten ihmisten taholta, jotka ovat minulle niitä kaikkein tärkeimpiä.