Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, jos vaan muistaisin kertoa kaikista asioista, mitä päässäni liikkuu. Mutta koska en kykene koko ajan olemaan näppäimistön äärellä, saatte osanne sellaisista ajatushipuista, jotka kirjoitushetkellä sattuvat mielessäni liikkumaan. Minä oikeasti mietin ja käyn päässäni jatkuvasti niin paljon asioita läpi, että on suorastaan ihme, kun ei savu nouse korvista. Olen huomannut, että jos joudun olemaan pitkään ihmisten kanssa tekemisissä, tulen ahdistuneeksi. Minä tarvitsen jatkuvasti sellaista omaa aikaa, jolloin voin käydä itseni kanssa keskustelua ja tehdä eräänlaisen tilannekatsauksen siitä, onko kaikki hyvin. En kykene sitä tekemään silloin, jos minun täytyy olla jatkuvasti vuorovaikutustilanteissa. Tarvitsen hiljaisuutta ollakseni vuorovaikutuksessa itseni kanssa. Ehkä olen ihan terveellä tavalla erakkoluonne.

Tänään ajattelin, että minä olen oikeasti niin tottunut elämään parisuhteessa, että yksin eläminen aiheuttaa minulle ainakin alitajuista ahdistusta tai turvattomuuden tunnetta. Koko ajan kuljen peläten, että jos minulle sattuukin nyt jotain josta en selviä yksin, niin kuka minua sitten auttaa? Vaikka miten tiedän, että ystäväjoukkoni varmasti olisi apunani ja tukenani, se ei ole sama asia kuin parisuhde. Ei se tuo samanlaista turvaa. Ainakaan tällä hetkellä, kun en ole sellaiseen tottunut. Olen myös luonteeltani sellainen, että minun on todella vaikea pyytää apua. Olen haaveillut paitatekstistä: "Ei tartte auttaa!". Se olisi niin minua.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Viime viikko tuntui todella pitkältä. Lauantaina tuntui olevan ikuisuus siitä, kun X ja Ruoho lähtivät lomalleen. Mutta eihän ollut kulunut kuin viikko. Luulen, että koin ajan pitkäksi sen vuoksi, että kävin niin monia tunteita läpi ja tein niin paljon ajatustyötä – varmaan saman verran kuin monet ihmiset ajattelevat vuodessa. Onneksi viikko kuitenkin loppui paremmissa merkeissä kuin mitä se alkoi. Ajatustyö ja kaikki tunteet eivät ole olleet siis turhaan koettuja ja käsiteltyjä.

Perjantaina huomasin, että kyllä Xn tekemiset vaikuttavat vielä omiini: sain postipaketin, jonka noutamisen sovitin väkisin kiireeseen aikatauluuni. Posti kun sattuu olemaan todella lähellä Xn ja Ruohon asuntoa, niin oli mukavampi mennä sinne silloin, kun tiesin heidän olevan satojen kilometrien päässä. Tällä viikolla jompi kumpi heistä tai he yhdessä saattaisivat milloin tahansa kävellä vastaan. En minä yleensä kyllä anna tuon asian häiritä, mutta kun viime viikko oli sellainen kuin oli, tunnen itseni tällä hetkellä jotenkin enemmän haavoittuvaiseksi. Ehkä se on sitten jotain alitajuista itsesuojelua. Yritän välttää heihin törmäämistä, kunnes tunnen itseni jälleen tarpeeksi vahvaksi. Niin vahvaksi, että kestän sen.

Vietin sunnuntain erään ystäväni kanssa. Hän on juuri päättänyt seurustelusuhteensa ja oli sen vuoksi luonnollisesti vähän maassa. Hän totesi minulle, että kyllä sitä (seurustelukumppania) on vaan ikävä vielä. Sanoin, että on minullakin ikävä Xää. Kaikesta huolimatta. Se on niin hullua, kun kuitenkin päällimmäinen tunne mitä tällä hetkellä häntäkin kohtaan tunnen, on viha. Miksi sitten ikävöin ja kaipaan häntä? En yhtään ihmettele tarinoita, joissa on kännipäissään soiteltu exilleen. Silloin se tilanne vaan tuntuu niin paljon kestämättömämmältä. Ja silloin on mielestään kykenevämpi ratkaisemaan kaikki ongelmat. Onneksi minulla ei ole ollut lähelläkään yhteydenotto Xään, mutta sanotaanko, että siinä tilassa se on tuntunut todennäköisemmältä kuin näin selväjärkisenä se ei ole edes mahdollisuus.

Olen kovasti yrittänyt pohtia sitä, miksi tunnen niin suurta vihaa tällä hetkellä Xää kohtaan. Tiedän, että toisen vihaaminen on yksi vaihe erossa, mutta tätä on mielestäni jatkunut jo niin kauan, että pelkään jo jääväni tähän vaiheeseen ikuisiksi ajoiksi. Luulen, että yksi syy tuntemuksiini on se, että minulla on suuria vaikeuksia hyväksyä sitä, että X ei tiedä kaikkea mitä minä tiedän. Vaikka miten järki sanoo minulle, että oli viisasta lähteä siten, ettei polttanut siltoja takanaan, se on minulle silti kova pala. Miten olisi tuntunut hyvältä heittää Xn silmille kaikki hänen selkäni takana käymänsä keskustelut ja sopimukset Ruohon kanssa. Hänen puheensa Ruohon tänne muuttamisesta jo siinä vaiheessa, kun minä en erosta edes tiennyt. Miten olisi tuntunut niin hyvältä tiputtaa hänet omista pilvilinnoistaan: hän luulee 100 % varmuudella kohdelleensa minua täysin oikeudenmukaisesti ja kunnioittaen erovaiheessa. Hänen mielestään hän ei ole valehdellut minulle. Hänen mielestään hänen toimintansa on ollut täysin oikein. Miten eri tavalla minä koenkaan asiat! Miten ihanaa olisi ollut purkaa tämä kaikki turhautuminen, katkeruus ja kiukku siihen "oikeaan osoitteeseen", eli henkilöön, joka on saanut minut tuntemaan näitä tunteita.

Vai olisiko sittenkään? Ehkä se olisi helpottanut oloani sadasosasekunniksi. Sitten olisi tullut paha mieli jo siitä, että olisi riidelty. Ja toki X olisi lopulta saanut käännettyä kaiken siten, että minä olisin tuntenut siinä itseni täysin törpöksi, asiat väärinymmärtäneeksi ja lapselliseksi henkilöksi. Minä olisin ollut loppujen lopuksi se, joka olisin Xn saanut toimimaan siten kuin hän toimi ja tämä toiminta olisi sen vuoksi ollut täysin oikeutettua ja ansaitsemaani. Olisiko tuo pieni helpotuksen hetki - se, kun Xllä olisi mennyt jauhot suuhun edes vähäksi aikaa, ollut sen arvoinen? En usko että olisi. Mutta se on järjen ääni joka näin puhuu, tunteet eivät ole vielä allekirjoittaneet samaa sopimusta.

Minun täytyy löytää jokin keino, jolla saan tämän kiukun ja turhautumisen purettua. Jokin muu kuin Xää vasten hyökkääminen. En ole vielä oikein keksinyt, mikä se olisi. Ehkä voisin kirjoittaa Xlle kirjeen, jota en sitten koskaan lähettäisi. En tiedä kyllä helpottaisiko se oloa tarpeeksi, kun oikeasti tekisi mieli tehdä sitä ihmistä kohtaan fyysistä väkivaltaa. Tekisi mieli lyödä, kiljua, repiä hiuksista ja vaatteista, sylkeä päälle… Kuka suostuisi sijaiskärsijäksi? Ja kuitenkaan se ei tuntuisi sitten samalta. Teetän ehkä Xstä sellaisen todellisen kokoisen pahviversion jota kohtaan voin olla väkivaltainen. Tai sitten voisin kokeilla woodoo-nukkea, jota jo moni on minulle ehdottanutkin.

 

Jos päädyn kirjeeseen, julkaisen sen todennäköisesti täällä, vaikka se ei varmasti tule olemaan mitenkään mukavaa luettavaa. Lisäksi se antaa minusta varmasti sellaisen kuvan, että olen kaikkea muuta kuin aikuinen ja järkevän oloinen ihminen. Kesän ensimmäinen hyttynen ilmoitti juuri ininällään saapuneensa huoneistooni. Tänään saa tappaa edes jonkun.