Että tämä elämän jatkuminen ilman toista voi olla vaikeaa. Minä tunnen itseni niin vajavaiseksi sen vuoksi, että elän elämääni näin niin kuin elän. Ilman uutta suhdetta. Olen miettinyt tänään taas melkein koko ajan Xää ja Ruohoa. Kaiken huippu oli se, kun kävin katsomassa Xn siskoa sairaalassa.

Hän kertoi, että X oli käynyt Ruohon kanssa eilen. He olivat tuoneet hänelle yhden valokuvan, jonka minä olin ottanut. Ruoho oli sanonut, että hän oli halunnut sen tuoda. Sisko oli sanonut Ruoholle, että minä olen ottanut sen kuvan. Ruoho kertoi tietävänsä. Sisko sanoi minulle, että ei Ruoholla varmasti mitään minua vastaan ole. Ja Ruoho on kuullut paljon minusta Xn perheeltä. No ei hänellä varmaan olekaan, en minä ole sitä koskaan epäillytkään. Ei minullakan Ruohoa vastaan mitään ole. Periaatteessa.

Itketti sairaalassa moneen otteeseen, kun sisko kertoi Ruohosta ja Xstä. Kertoi heidän yhteisestä äitienpäivälounaastaan. Kertoi, kun lapset olivat ihmetelleet, että missä minä olen. Ja kertoi senkin, että ei Ruohon mukana olo ole ollenkaan sama asia kuin minun ja että mielellään he minut pitäisivät Ruohon tilalla. Hän varmasti tarkoitti hyvää, mutta ei siitä kovin hyvä mieli tullut kuitenkaan.

Päätin sitten kiduttaa itseäni tilanteessa vielä lisää ja kysyin siskolta, millainen tyyppi Ruoho on. Sisko kertoi, että ei Ruohoa ihan lapselliseksikaan voi sanoa, mutta että tosi kiltin oloinen tyttö. Tuumin siinä vain hiljaa itsekseni, että Xltä nappivalinta uudeksi avovaimokseen: kiltti, nuori tyttö, jota voi alistaa henkisesti niin paljon kuin ikinä mieli tekee. Ei varmasti Ruohosta ole vastaan sanomaan. Voi hän tietysti aluksi yrittää, mutta Xllä on sellainenkin valttikortti käytössään, ettei Ruoholla loppujen lopuksi ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin alistua. Xn valttikortti on Suomi. Maa, josta Ruoho ei tunne kuin Xn ja hänen perhettään sekä ehkä pari Xn kaveria. Maa, jonka kieltä ja kulttuuria Ruoho ei tunne ollenkaan. Paha siinä on laittaa sitten kova kovaa vastaan.

Minun tekisi oikeasti mieli kauheasti nähdä Ruoho. Kahden kesken. En halua nähdä Ruohoa ja Xää yhdessä, Ruohon vain. Keskustella hänen kanssaan. Tekisi mieli tarjota hänelle mahdollisuutta ottaa yhteyttä, jos heillä Xn kanssa menee sukset niin ristiin, ettei Ruoho tiedä mitä tekisi ja mihin menisi (itse olen nukkunut öitä autossa tai taloyhtiön pingishuoneessa, kun X on oikein innostunut alistuspuuhissaan). Tiedän miten vaikea on mennä ainakaan Xn sukulaisten luo. Ja jos ei ole yhtään ystävää!

Mutta en minä taida loppujen lopuksi olla ihan oikea ihminen Ruohon tukihenkilöksi. Asialla on tosin kaksi puolta. Toisaalta ymmärtäisin täysin miltä hänestä tuntuu ja tietäisin minkälainen ihminen X voi ja osaa olla, jos vaan haluaa. Ymmärtäisin senkin, miltä tuntuisi olla kaukana kotoa vailla tukiverkostoa, kun on huono päivä. Toisaalta Ruohosta voisi tuntua, että odotan vain hetkeä, milloin voin "varastaa" Xn itselleni takaisin, kun heillä menee huonosti. Ja X ei hyväksyisi ikinä sitä, että Ruoho tulisi minun luokseni. En usko että hän hyväksyisi edes tapaamistamme. Mutta tietysti jos Xn perheen kanssa meinaan olla tekemisissä, Ruohon näkeminen on ennen pitkää väistämätöntä.

Minulle tuli tosi paha olo siellä sairaalassa. Itku tuli heti, kun sain huoneen oven takanani kiinni. Itkin koko matkan kotiin. Tunsin itseni täysin luuseriksi ja epäonnistuneeksi. Tunsin suurta surua siitä, että meille Xn kanssa kävi niin kuin kävi, koska Xssä on niin paljon kaikkea hyvääkin ja nimenomaan sitä, mitä minä toiselta osapuolelta suhteessa odotan. Mutta tietysti ne tietyt, tärkeät ominaisuudet häneltä puuttuvat tai sitten hän ei ole valmis kehittymään tai kehittämään itseään niiden suhteen. Että järki kuitenkin toitottaa koko ajan minulle, että en olisi koskaan ollut onnellinen Xn kanssa.