Olen käynyt viimeisen viikon aikana Ikeassa neljä kertaa. Ensimmäinen kerta oli todella kamala kokemus, mutta on se ajan myötä helpottanut. En ole enää keskittynyt seuraamaan muita, olen hyvin päämäärätietoisesti hoitanut vain omia asioitani. Ei ole ollut enää niin kamalaa. Samoin ystäväni antama vinkki Samuli Edelmannin biisistä on ollut hyödyllinen. Olen hokenut sitä mantran tavoin ihan hulluna itselleni, vaikka en siihen itse vielä uskokaan. Silloin kun oikein vastustaa ja ahdistaa sekä illalla sängyssäkin lauleskelen hiljaa mielessäni: "Oon yksin ja se tuntuu hyvältä." Yritän muovata alitajuntaani. Aivopestä itseäni. Toivon, että onnistun. Toivon, että tämä oikeasti alkaa tuntua hyvältä.

Ehkä tämä viikko on ollut kuitenkin jo vähän helpompi. Hyviä hetkiä on ollut enemmän verrattuna viime viikkoihin. Tosin kyllä minua vieläkin välillä sieppaa jotkut asiat. Ajattelen vieläkin liikaa Ruohoa ja Xää. Pyörittelen mielessäni yhä juttuja, mistä X minulle valehteli. Niitä on vaikea unohtaa. Tai tarkemmin sanottuna Xn valehtelua on vaikea unohtaa. En vieläkään tahdo uskoa, että hän todella on tehnyt minulle näin tai kohdellut minua siten kuin kohteli. Sekin saa vihan nousemaan, että Ruoho on vaihtanut julkisesti sijainnikseen Suomen. Viha nousee lähinnä siksi, että X valehteli siitä(kin) asiasta minulle.

Olen märehtinyt myös sitä, kun Xn sisko sanoi minulle, että ei Ruoholla ole mitään sua vastaan. Mietin, että olenko jotenkin osoittanut olevani eri mieltä. Olenko sanonut tai tehnyt jotain, mistä hän on päätellyt minun kuvittelevan Ruoholla olevan jotain minua vastaan? Olenko itse antanut sen kuvan, että minulla on jotain Ruohoa vastaan? Minulla ei todellakaan ole sellaisia ajatuksia ja luulen, että se on tullut hyvin selväksi ainakin täällä blogissa. Sanoin myös sen Xn siskolle. Että ei minullakaan ole häntä vastaan mitään. Eikä oikeastaan Xääkään vastaan. Ainoastaan Xn tekoja vastaan.

Minulle on tullut yksi uusi oire, jonka luulen johtuvan erosta: liikutun ihan hirveän helposti. Jotkut asiat saavat minut pillittämään, jotka eivät aikaisemmin saaneet. Esimerkiksi tänään, kun ajoin töihin, radiosta tuli 28-vuotiaan naisen haastattelu. Tämä nainen oli sairastunut rintasyöpään viime vuoden elokuussa. Ja minä itkin haastattelun aikana. Tuntui niin pahalta tämän nuoren naisen puolesta. Vaikka ei hän surkealta kuulostanut, mutta kun oikeasti ajattelee, mitä hänkin on saanut tämän viimeisen vuoden sisällä kokea, tunsin syvää myötätuntoa. Niin syvää, että itku tuli.

Toinen samanlainen tilanne oli viime sunnuntaina, kun kummityttöni kastettiin. En muista ikinä liikuttuneeni ristiäisissä, mutta jo ensimmäisen virren aikana tuli tippa linssiin. Tilaisuus oli hyvin kaunis: seisoimme perheen olohuoneessa, josta oli isot ikkunat läheiseen puistoon. Aurinko paistoi, ovi oli auki takapihalle. Oli kesä. Oli kaunista. Tytön äiti säesti meitä pianolla. Tyttö sai kauniin nimen. Mielessä kävi, että jos nyt olisimme Xn kanssa yhdessä, hän seisoisi vieressäni. Ei ollut monesta kuukaudesta kiinni.

Syke oli juhlien aikana välillä normaalia korkeammalla ja ahdistuspainetta tuntui palleassa, kun katsoin juhlavieraita: onnellisia, tasapainoisen oloisia perheitä ja pareja. Minä olin yksin. En tietoisesti yrittänyt sitä asiaa ajatella enkä mitenkään itseäni sääliä, mutta fyysiset oireet saivat minut tarkastelemaan ajatuksiani. Fyysisiin asioihin en pystynyt vaikuttamaan, vaikka mielen yritinkin putsata positiiviseksi. Mutta kaiken kaikkiaan juhlat olivat tosi mukavat ja aika kului kuin siivillä. Ja juhlien jälkeen jäi kuitenkin ihan hyvä mieli. Ehkä vähän haikea juuri siitä syystä, että ne olivat ensimmäinen "edustustilaisuus" eromme jälkeen, jossa edustin itseäni yksin. Yksi tuttavani sanoikin totuudenmukaisesti, että tuollaisia tuntemuksia tulee vielä pitkään. Ja olen muistaakseni sen itsekin täällä todennut.

Itku on siis jotenkin herkässä nyt. Myös jonkun sähköposti- tai tekstiviestin saaminen joltain ystävältä saa minut itkemään. Yksi ilta purskahdin itkuun, kun ystäväni kertoi saaneensa parhaan äitienpäivälahjan sillä, että pääsi kunnolla miehensä kainaloon. Itken tätäkin kirjoittaessa. Minussa on surua, jota en osaa määritellä. En tiedä tarkkaa syytä, miksi itkettää niin paljon. Arvailla voi tietysti aina. No, toki todennäköisin syy on nämä viime kuukauden kokemukset, mutta tarkemmin en osaa kertoa asiaa edes itselleni.