Taas on tullut pakkailtua ja tyhjennettyä paikkoja. Yllättäen tunnelmat ovat aika ristiriitaiset.

Ensinnäkin mietin, että onko mieheni minulle niin töykeä koko ajan siksi, koska tiedän hänen uudesta suhteestaan. Aikaisemmat avovaimothan eivät ole tienneet tai sitä ei ole ainakaan heille kerrottu. Olen saanut sellaisen kuvan, että mieheni on puuhaillut heidän kanssaan vielä kaikenlaista eropäätöksen jälkeenkin. Siis he ovat käyneet yhdessä eri tapahtumissa, kaupassa, viettäneet viikonloppuja samassa paikassa jne. Minä en saa miestäni lähtemään edes viemään minua ruokakauppaan. Pakko käyttää lähikaupan surkeita valikoimia (tai no, enhän minä mitään syökään, joten...). Lisäksi mies ei toivota hyvää yötä, huomenta, ei tervehdi tai huuda mitään, kun lähtee jonnekin. Edes kohteliaisuuttaan. Mies ei puhele niitä näitä, mököttää vaan. Tai sitten viheltelee ja hyräilee ja yrittää ilmeisesti viestittää olevansa loistavalla tuulella.

Onko tämä meidän tilanne nyt  niin erilainen, koska se on niin selkeästi ohi? Minulle mieheni ei tarvitse enää vakuutella, että muita ei ole, se ei ole eron syy eikä hänen tarvitse myöskään näyttää sitä, että se ei ole. Vai onko niin, että hän on hämillään tästä uudesta tilanteesta hänellekin (että tiedän tästä uudesta) eikä tiedä oikein miten toimia? Vai onko niin, että hän ei oikeasti tiedä mitä ajattelen kaikesta. Siis että hän on epävarma ajatuksistani ja sen vuoksi vetäytyy minusta poispäin, kun ei ole osannut lukea reaktiotani. En tiedä, tiedänkö itsekään sitä, mitä ajattelen, mutta periaatteessa olen hyvilläni siitä, että minulle on kerrottu asiasta (vaikkakaan ei vapaaehtoisesti), olen sen jälkeen lakannut aktiivisesti miettimästä yhteenpaluuta ja toivoisin vaan, että tehtäisiin tästä loppuajasta toisillemme mahdollisimman helppo: oltaisiin kohteliaita ja ystävällisiä toisillemme ja vältettäisiin riitoja. Sitä minä haluaisin. En tiedä pitäisikö minun kertoa miehelleni tämä.

Yhteenpaluusta pääsenkin seuraavaan aatokseeni. Ristiriitaista kyllä, kaiken tämän tietäen ja kaiken tämän kokeneena tänään on päällä jonkinlainen paniikki. Huomenna tehdään kaupat asunnosta, kaikki tuntuu sen vuoksi niin lopulliselta. Eikö olisi mitään, mikä voisi vielä muuttaa asiat toisin? Hyväksi? Sellaiseksi kuin se joskus oli? Että molemmat olisi onnellisia. Eikö tänään voisi tapahtua mitään sellaista ihmettä, että saisinkin purkaa muuttolaatikkoni ja elämä jatkuisi onnellisena tästä eteenpäin? No tiedänhän minä, ettei tapahdu. Mutta joku pieni osa minusta silti toivoo sitä. Ihmisellä on luontainen tapa vastustaa muutosta, sitähän minäkin tässä teen.

Minua loukkasi tänään aika tavalla mieheni kommentti. Hän sanoi, että minun kanssani ei ole voinut puhua mistään. No, olen toki samaa mieltä hänestä. Olen tainnut aikaisemminkin kirjoittaa, että aina kun yritin puhua jostain asiasta mieheni kanssa, tämä hermostui mutta jos joku vähän vieraampi ihminen puhui samasta asiasta ja oli siinä kanssani samaa mieltä, mitään hermostumista ei tapahtunut. Säikähdin, että olenko ollut samanlainen? En mielestäni tai ainakaan en ole tiedostanut sitä. Tuli vähän huono omatunto silti. Olenko ollut niin sokea, loukkaantunut, katkera, onneton tai jotain, että en ole kerta kaikkiaan huomannut sitä, jos mieheni on yrittänyt minulle puhua? No joo, onhan hän halunnut aina kännissä selvittää asioita, mutta minun kantani on ollut se, että jos toinen tai jompi kumpi on humalassa, silloin suhdeasioita ei selvitetä vaan niistä puhutaan selvinpäin. Jos mies muistaa sitten vaan nämä. Koska ne on ainoat kerrat, kun itse muistan hänen yrittäneen suhdeasioista puhua.

Tuo miehen kommentti on vähän ristiriidassa myös siksi, kun anoppini sanoi vähän aikaa sitten, että mieheni oli sanonut jossain vaiheessa hänelle, että minun kanssani voi puhua kaikista asioista. Nyt on sitten eri ääni kellossa. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Olen ihan hämilläni.

Päässä pyörii muutenkin ihan tajuttomasti asioita. Sunnuntaisin taitaa olla liikaa aikaa ajatella. On henkisesti paha olla. Kun saisi edes jonkinlaisen rakentavan keskustelun tuon miehen kanssa aikaan, että olo helpottaisi taas edes vähäksi aikaa.

Appiukkoni on antanut tälle meidän erolle hienon nimen: "sotku". Tuumasi se eilen ruokapöydässä (olin mieheni perheen luona käymässä yksin), että no niin sitä mennään sitten maanantaina selvittelemään lisää tätä teidän sotkua sinne pankkiin.

Tänään olisi muuten neljäs kihlapäivämme. Ja tämä ei ole aprillipilaa. Menimme oikeasti kihloihin aprillipäivänä vuonna 2003.