Mistähän aloittaisin... No ensinnäkin olin aika järkyttynyt siitä, etten ollut kirjoittanut blogiin kertaakaan kesäkuussa. Kyllä minun piti, monta monituista kertaa. Mutta sitten en kuitenkaan muka ehtinyt. Se on jännä, miten tämä blogin päivittäminenkin tuntuu etukäteen siltä, että ei ole aikaa mutta sitten kuitenkin kun alkaa kirjoittaa, se onkin aika yksinkertainen ja nopea juttu. Vähän niin kuin sähköpostiin vastaaminen. Tuntuu, että on niin paljon sanottavaa, että sitä postia ei niin vain kirjoiteta, mutta sitten siinä touhussa meneekin korkeintaan vartti. Itse vielä kirjoitan aika nopeasti. Kymmensormijärjestelmä auttaa. Pyydän anteeksi hiljaisuuttani. Hengissä ollaan :).
Minulle kuuluu tällä hetkellä ihan hyvää, vaikka kesäkuussa olikin aika tuskaisia aikoja. Olen lomaillut juhannuksesta saakka ja ensi maanantaina palaan sorvin ääreen. Säästän lomistani pari viikkoa syksymmälle, kun lähdemme tyttöjen kanssa pariksi viikoksi Espanjan aurinkoon. Tuskaiset ajat johtuivat kissani vakavasta sairastumisesta. Olin ihan varma, että se kuolee. Onneksi lääkkeet ja muu hoito purivat ja karvaherra on jo ihan terve. Eläinlääkärille on kyllä mennyt ihan kiitettävä osa palkastani... Samoin autoni päätti hajota samalla hetkellä, kun kissa sairastui. Autokorjaamo otti sitten palkastani sen osan, mikä jäi eläinlääkäriltä jäljelle. Siispä tässä on venytetty ihan hurjasti senttiä enkä ole sen vuoksi lomallani tehnyt oikeastaan mitään. Lähdin heti juhannuksen jälkeen vanhempieni luo maalle ja olin siellä kaksi viikkoa. Rahaa ei mennyt koko aikana oikeastaan ollenkaan. Maallakin oli mukavaa. Rauhallista ja samalla hurjasti tekemistä.
Palasin viime lauantaina kaupunkiin. Olen ollut siitä lähtien ihan mielettömän hyvissä fiiliksissä. Vaikka reissu oli mukava ja rentouttava, oli tosi ihana tulla takaisin kaupunkiin, ihmisten ilmoille. Lauantaina tapasin vielä ystäviäni, kun vietimme iltaa viihteellä. Sunnuntain vietin mukavassa seurassa. Nyt viikolla en ole kauheasti tehnyt muuta kuin urheillut ja möllöttänyt kotona, mutta menee tämä näinkin. Ystäviä olen tavannut ja aion tavata vielä, viikonlopuksi lähdetään jälleen reissuun. Minulla on niin hyvä mieli. Tuntuu ihanalta, että voi oikeasti nauttia elämästään ja osaa arvostaa sitä. Elää tätä päivää. Ei tarvitse odotella koko ajan parempia aikoja "sitten, kun" -mentaliteetilla.
Minä olen kovasti miettinyt sitä, voisinko julistaa itseni jo erosta toipuneeksi. Se tuntuu kuitenkin tällä hetkellä vielä aika isolta asialta. Välillä Xn, suhteemme ja eron miettiminen tuo kyyneleet silmiin, pahan mielen tai mielettömän kiukun. Onneksi aika harvoin. Kyllä minä ehkä nykyään olen jo iloinen sinkku kuin erosta toipuva, rikkinäinen ihminen. Olen suurimmaksi osaksi aikaa iloinen ja hyvällä mielellä. Eniten minua kaivertaa Xn suhteen vielä välillä se, että hän oikeasti valehteli minulle niin paljon. Toisaalta harmittaa niin kovasti se, että en hänelle kertonut, että tiedän totuuden. Toisaalta ymmärrän, että siitä ei olisi ollut yhtään mitään hyötyä, päinvastoin.
Erosta on kulunut nyt vuosi ja viisi kuukautta. Erilleen muuttamisesta vuosi ja kaksi kuukautta. Tuossa helmikuun nurkilla ainainen halipula hävisi jonnekin. Sen jälkeen on taas menty aimo harppauksin eteenpäin tässä elämässä. On hienoa, kun ei tarvitse koko ajan kaivata jotain, mitä ei ole olemassa tai mitä ei sitten kuitenkaan loppujen lopuksi halua. On toisaalta hienoa, että osaa olla yksin ja on sellainen tunne, että pärjää. En olisi ikinä uskonut, että voisin sanoa näin ja tuntea näin. Viimeksi sinkkuillessani halipula kun ei poistunut ollenkaan. Olen nyt tajunnut sen johtuneen siitä, että olin yksin niin vähän aikaa. Vuosi siinä meni, ennen kuin helpotti. Viimeksi sinkkuiluni kesti vain 10 kuukautta.
Samalla kun olen miettinyt sitä, voinko kutsua itseäni jo erosta toipuneeksi, olen ajatellut, että tarviiko minun koskaan ollakaan siitä toipunut? Eikö jokainen elämänkokemus jätä meihin jälkiä, jotka seuraavat meitä hautaan asti? Ikävät asiat tekevät sieluun säröjä, mukavat asiat ehkä jopa parantavat niitä. Tekevät sielua vahvemmaksi. Missä se raja menee, milloin voi sanoa, että jostain kokemuksesta on selvinnyt tarpeeksi? Minä en tiedä.
Nyt on kuitenkin hyvä olla. Voisin jopa sanoa, että Xstä eroaminen on parasta, mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan. Olen sen vuoksi lähentynyt paljon monien ystävieni kanssa, olen terve ja hyväkuntoinen ja luulen, että hyvä olo näkyy minusta myös ulospäin. Olen oppinut olemaan yksin, olen oppinut selviämään. Kuitenkin minua kauhistuttaa aika paljon se, olenko minä oppinut tästä suhteesta yhtään mitään. Toistanko minä kuitenkin jatkossa itseäni asettamalla toisen tarpeet täysin omieni edelle ilman, että pidän ollenkaan puoliani? Lähdenkö suhteeseen taas ihmisen kanssa, joka paljastuu ennen pitkää narsistiksi? Uskallanko olla oma itseni, omine mielipiteineni? Aika näyttää. Tällä hetkellä itseluottamus tuon suhteen ei ole järin suuri. Minusta tuntuu, että mitään ei ole jäänyt selkäytimeen. Välillä minä muistan sen kommunikoidessani miesten kanssa, välillä taas huomaan, että nyt taas sanon sitä mitä oletan toisen haluavan kuulla. Huoh.
Onko teille koskaan tapahtunut niin, että olette toivoneet halauksen kestävän ikuisesti? Minulle tapahtui niin tällä viikolla, kun tapasin erään ihmisen, johon olen tutustunut täällä blogimaailmassa. Löysin itse ensin hänen bloginsa, jonka jälkeen hän tuli vastavierailulle tänne. Sen jälkeen olemme vaihtaneet aika paljon ajatuksia parisuhteesta sekä kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Koen, että hän on ollut minulle suuri tuki tällä toipumisen tiellä ja myöskin tärkeä olkapää. Kun erotessamme halasimme, minusta tuntui, että olisin voinut olla siinä ainakin kolme vuotta.
EDIT: Pakko vielä tarkentaa edellisen kappaleen sisältöä erään aiheesta käymäni keskustelun perusteella. Tuollainen halaus ei ole ainakaan minulle mikään "once in a lifetime" -kokemus, vaan niitä tulee silloin tällöin. Tekstistä ehkä jää vähän harhaanjohtava kuva. Yleensä niin käy ihmisten (sekä miesten että naisten) kohdalla, jotka ovat itselle tosi tärkeitä tai joista tykkää muuten kovasti tai joiden kanssa on kokenut paljon tai jotain muuta. Oikea aika, oikea paikka ja oikea fiilis. Eikä sitä sitten muuta tarvitakaan.
Minulle kuuluu tällä hetkellä ihan hyvää, vaikka kesäkuussa olikin aika tuskaisia aikoja. Olen lomaillut juhannuksesta saakka ja ensi maanantaina palaan sorvin ääreen. Säästän lomistani pari viikkoa syksymmälle, kun lähdemme tyttöjen kanssa pariksi viikoksi Espanjan aurinkoon. Tuskaiset ajat johtuivat kissani vakavasta sairastumisesta. Olin ihan varma, että se kuolee. Onneksi lääkkeet ja muu hoito purivat ja karvaherra on jo ihan terve. Eläinlääkärille on kyllä mennyt ihan kiitettävä osa palkastani... Samoin autoni päätti hajota samalla hetkellä, kun kissa sairastui. Autokorjaamo otti sitten palkastani sen osan, mikä jäi eläinlääkäriltä jäljelle. Siispä tässä on venytetty ihan hurjasti senttiä enkä ole sen vuoksi lomallani tehnyt oikeastaan mitään. Lähdin heti juhannuksen jälkeen vanhempieni luo maalle ja olin siellä kaksi viikkoa. Rahaa ei mennyt koko aikana oikeastaan ollenkaan. Maallakin oli mukavaa. Rauhallista ja samalla hurjasti tekemistä.
Palasin viime lauantaina kaupunkiin. Olen ollut siitä lähtien ihan mielettömän hyvissä fiiliksissä. Vaikka reissu oli mukava ja rentouttava, oli tosi ihana tulla takaisin kaupunkiin, ihmisten ilmoille. Lauantaina tapasin vielä ystäviäni, kun vietimme iltaa viihteellä. Sunnuntain vietin mukavassa seurassa. Nyt viikolla en ole kauheasti tehnyt muuta kuin urheillut ja möllöttänyt kotona, mutta menee tämä näinkin. Ystäviä olen tavannut ja aion tavata vielä, viikonlopuksi lähdetään jälleen reissuun. Minulla on niin hyvä mieli. Tuntuu ihanalta, että voi oikeasti nauttia elämästään ja osaa arvostaa sitä. Elää tätä päivää. Ei tarvitse odotella koko ajan parempia aikoja "sitten, kun" -mentaliteetilla.
Minä olen kovasti miettinyt sitä, voisinko julistaa itseni jo erosta toipuneeksi. Se tuntuu kuitenkin tällä hetkellä vielä aika isolta asialta. Välillä Xn, suhteemme ja eron miettiminen tuo kyyneleet silmiin, pahan mielen tai mielettömän kiukun. Onneksi aika harvoin. Kyllä minä ehkä nykyään olen jo iloinen sinkku kuin erosta toipuva, rikkinäinen ihminen. Olen suurimmaksi osaksi aikaa iloinen ja hyvällä mielellä. Eniten minua kaivertaa Xn suhteen vielä välillä se, että hän oikeasti valehteli minulle niin paljon. Toisaalta harmittaa niin kovasti se, että en hänelle kertonut, että tiedän totuuden. Toisaalta ymmärrän, että siitä ei olisi ollut yhtään mitään hyötyä, päinvastoin.
Erosta on kulunut nyt vuosi ja viisi kuukautta. Erilleen muuttamisesta vuosi ja kaksi kuukautta. Tuossa helmikuun nurkilla ainainen halipula hävisi jonnekin. Sen jälkeen on taas menty aimo harppauksin eteenpäin tässä elämässä. On hienoa, kun ei tarvitse koko ajan kaivata jotain, mitä ei ole olemassa tai mitä ei sitten kuitenkaan loppujen lopuksi halua. On toisaalta hienoa, että osaa olla yksin ja on sellainen tunne, että pärjää. En olisi ikinä uskonut, että voisin sanoa näin ja tuntea näin. Viimeksi sinkkuillessani halipula kun ei poistunut ollenkaan. Olen nyt tajunnut sen johtuneen siitä, että olin yksin niin vähän aikaa. Vuosi siinä meni, ennen kuin helpotti. Viimeksi sinkkuiluni kesti vain 10 kuukautta.
Samalla kun olen miettinyt sitä, voinko kutsua itseäni jo erosta toipuneeksi, olen ajatellut, että tarviiko minun koskaan ollakaan siitä toipunut? Eikö jokainen elämänkokemus jätä meihin jälkiä, jotka seuraavat meitä hautaan asti? Ikävät asiat tekevät sieluun säröjä, mukavat asiat ehkä jopa parantavat niitä. Tekevät sielua vahvemmaksi. Missä se raja menee, milloin voi sanoa, että jostain kokemuksesta on selvinnyt tarpeeksi? Minä en tiedä.
Nyt on kuitenkin hyvä olla. Voisin jopa sanoa, että Xstä eroaminen on parasta, mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan. Olen sen vuoksi lähentynyt paljon monien ystävieni kanssa, olen terve ja hyväkuntoinen ja luulen, että hyvä olo näkyy minusta myös ulospäin. Olen oppinut olemaan yksin, olen oppinut selviämään. Kuitenkin minua kauhistuttaa aika paljon se, olenko minä oppinut tästä suhteesta yhtään mitään. Toistanko minä kuitenkin jatkossa itseäni asettamalla toisen tarpeet täysin omieni edelle ilman, että pidän ollenkaan puoliani? Lähdenkö suhteeseen taas ihmisen kanssa, joka paljastuu ennen pitkää narsistiksi? Uskallanko olla oma itseni, omine mielipiteineni? Aika näyttää. Tällä hetkellä itseluottamus tuon suhteen ei ole järin suuri. Minusta tuntuu, että mitään ei ole jäänyt selkäytimeen. Välillä minä muistan sen kommunikoidessani miesten kanssa, välillä taas huomaan, että nyt taas sanon sitä mitä oletan toisen haluavan kuulla. Huoh.
Onko teille koskaan tapahtunut niin, että olette toivoneet halauksen kestävän ikuisesti? Minulle tapahtui niin tällä viikolla, kun tapasin erään ihmisen, johon olen tutustunut täällä blogimaailmassa. Löysin itse ensin hänen bloginsa, jonka jälkeen hän tuli vastavierailulle tänne. Sen jälkeen olemme vaihtaneet aika paljon ajatuksia parisuhteesta sekä kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Koen, että hän on ollut minulle suuri tuki tällä toipumisen tiellä ja myöskin tärkeä olkapää. Kun erotessamme halasimme, minusta tuntui, että olisin voinut olla siinä ainakin kolme vuotta.
EDIT: Pakko vielä tarkentaa edellisen kappaleen sisältöä erään aiheesta käymäni keskustelun perusteella. Tuollainen halaus ei ole ainakaan minulle mikään "once in a lifetime" -kokemus, vaan niitä tulee silloin tällöin. Tekstistä ehkä jää vähän harhaanjohtava kuva. Yleensä niin käy ihmisten (sekä miesten että naisten) kohdalla, jotka ovat itselle tosi tärkeitä tai joista tykkää muuten kovasti tai joiden kanssa on kokenut paljon tai jotain muuta. Oikea aika, oikea paikka ja oikea fiilis. Eikä sitä sitten muuta tarvitakaan.
Kommentit