Kolme vuotta sitten sain seurata sivusta onnellisen perheen elämää. He olivat juuri saaneet kovasti toivomansa lapsen ja kaikki tuntui olevan mallillaan. Äiti tosin oli välillä hyvinkin kiukkuinen kertyneistä raskauskiloistaan, joita ei ollut paljon, mutta kuitenkin sen verran, että vanhat housut kiristivät. Ajan myötä äiti sai kilojaan pois, mutta vatsan seutu jäi pömpöttäväksi. Hän ihmetteli sitä itsekin. Nauroimme yhdessä sille, kun vatsa pömpötteli, ihan niin kuin hän olisi raskaana. Aikaa kului ja vatsa vaan kasvoi. Kukaan ei osannut olla huolissaan.
Me emme tienneet sitä, että synnytyksen jälkitarkastuksessa otetusta PAPA-kokeesta oli löytynyt poikkeamia. Emme tienneet, että lääkäri oli todennut jatkotutkimuksen tarpeen. Emme tienneet, että muutoksiin olisi silloin auttanut laserointi. Näitä asioita emme tienneet oikeastaan siksi, koska äidille oli kerrottu tarkastuksen yhteydessä, että he ilmoittavat kyllä, jos pitää olla huolissaan. Kukaan ei ilmoittanut. Emme tienneet sitä, että äidin paperit olivat jääneet pyörimään lääkärin pöydälle ja ajan myötä unohtuneet pöytälaatikkoon.
Ennen kuin vuosi sitten.
Äidin alavatsa oli jatkanut kasvuaan. Hän oli väsynyt, mutta ajatteli sen kuuluvan osana äitiyteen. Lopulta hänellä alkoi olla veristä, pahanhajuista vuotoa, jonka vuoksi hän hakeutui lääkäriin.
Kohdussa oli silloin jo nyrkinkokoinen kasvain, joka oli levittänyt lonkeroitaan myös muihin sisäelimiin. Noin kuukauden kuluttua diagnoosista äidiltä poistettiin kohtu ja munasarjat. Siitä reilun kuukauden kuluttua aloitettiin sytostaatti- ja sädehoidot.
Viime syksynä tuli uutinen: syöpä on poissa. Ihanaa! Asiasta oli tosin kaksi eri mielipidettä. Toinen lääkäri oli sitä mieltä, että syöpä on poissa, toisen mielestä lantionpohjassa saattoi vielä olla jotain. Varmuuden vuoksi asia ajateltiin tutkia. Lähete vetämään ja arvioitu tutkimuksiinpääsy tammikuussa.
Äidillä oli kovia kipuja koko ajan. Niin kovia, että tuskin terveenä pysynyt ihminen osaa niiden kovuutta edes kuvitella. Ihan koko ajan. Hän kävi välillä sairaalassa saamassa kivunlievitystä. Joulun hän sinnitteli kotona. Halusi olla lapsensa kanssa. Nähdä oman lapsensa riemun. Uudenvuodenpäivänä hän lähti sairaalaan viimeisen kerran. Selvisi, että syöpä ei olekaan poissa. Kuukautta myöhemmin todettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä.
Alkoi odotus. Lääkärit ennustivat sen kestävän 2-3 kuukautta. Se kesti lopulta viisi viikkoa.
Xn sisko nukkui pois eilen. Rauhallisesti.
Arvoisat naiset! Älkää ikimaailmassa, koskaan luottako siihen, että teille ilmoitetaan irtosolunäytteen tuloksista. Muistakaa aina vaatia kirjallinen dokumentti kotiin tai soittakaa itse perään. Ettei teille kävisi samalla tavalla.
Otin eilisen uutisen yllättävän rauhallisesti. Ei edes itkettänyt. Oikeastaan oli enemmänkin helpottunut olo. Paljon kovempi shokki minulle oli tieto saattohoitoon siirtymisestä. Kävin katsomassa siskoa viiden viikon aikana neljä kertaa. Viimeisimmällä kerralla, viikko sitten sisko ei jaksanut enää puhua. Pidin häntä kädestä ja ajattelin mielessäni, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun nähdään. Lähtiessäni sisko avasi silmänsä ja halusi vielä halata minua. En itkenyt silloinkaan. Uutisen sanominen ääneen eräälle käymään tulleelle ystävälleni olikin sitten yllättävän hankala juttu.
Minä tunnen suurta myötätuntoa tällä hetkellä Xn vanhempia ja toista siskoa kohtaan. Samoin tämän kuolleen siskon omaa perhettä kohtaan. Xää kohtaan en tunne. En ollenkaan. Oikeasti ajattelen niin, että tämä oli Xlle ihan oikein. Jos X tulisi tänään vastaan jossain ja kertoisi itse uutisen, en varmaan edes pahoittelisi. Näiden ajatusten vuoksi tunnen itseni sairaaksi, julmaksi ja kamalaksi ihmiseksi.
Me emme tienneet sitä, että synnytyksen jälkitarkastuksessa otetusta PAPA-kokeesta oli löytynyt poikkeamia. Emme tienneet, että lääkäri oli todennut jatkotutkimuksen tarpeen. Emme tienneet, että muutoksiin olisi silloin auttanut laserointi. Näitä asioita emme tienneet oikeastaan siksi, koska äidille oli kerrottu tarkastuksen yhteydessä, että he ilmoittavat kyllä, jos pitää olla huolissaan. Kukaan ei ilmoittanut. Emme tienneet sitä, että äidin paperit olivat jääneet pyörimään lääkärin pöydälle ja ajan myötä unohtuneet pöytälaatikkoon.
Ennen kuin vuosi sitten.
Äidin alavatsa oli jatkanut kasvuaan. Hän oli väsynyt, mutta ajatteli sen kuuluvan osana äitiyteen. Lopulta hänellä alkoi olla veristä, pahanhajuista vuotoa, jonka vuoksi hän hakeutui lääkäriin.
Kohdussa oli silloin jo nyrkinkokoinen kasvain, joka oli levittänyt lonkeroitaan myös muihin sisäelimiin. Noin kuukauden kuluttua diagnoosista äidiltä poistettiin kohtu ja munasarjat. Siitä reilun kuukauden kuluttua aloitettiin sytostaatti- ja sädehoidot.
Viime syksynä tuli uutinen: syöpä on poissa. Ihanaa! Asiasta oli tosin kaksi eri mielipidettä. Toinen lääkäri oli sitä mieltä, että syöpä on poissa, toisen mielestä lantionpohjassa saattoi vielä olla jotain. Varmuuden vuoksi asia ajateltiin tutkia. Lähete vetämään ja arvioitu tutkimuksiinpääsy tammikuussa.
Äidillä oli kovia kipuja koko ajan. Niin kovia, että tuskin terveenä pysynyt ihminen osaa niiden kovuutta edes kuvitella. Ihan koko ajan. Hän kävi välillä sairaalassa saamassa kivunlievitystä. Joulun hän sinnitteli kotona. Halusi olla lapsensa kanssa. Nähdä oman lapsensa riemun. Uudenvuodenpäivänä hän lähti sairaalaan viimeisen kerran. Selvisi, että syöpä ei olekaan poissa. Kuukautta myöhemmin todettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä.
Alkoi odotus. Lääkärit ennustivat sen kestävän 2-3 kuukautta. Se kesti lopulta viisi viikkoa.
Xn sisko nukkui pois eilen. Rauhallisesti.
Arvoisat naiset! Älkää ikimaailmassa, koskaan luottako siihen, että teille ilmoitetaan irtosolunäytteen tuloksista. Muistakaa aina vaatia kirjallinen dokumentti kotiin tai soittakaa itse perään. Ettei teille kävisi samalla tavalla.
Otin eilisen uutisen yllättävän rauhallisesti. Ei edes itkettänyt. Oikeastaan oli enemmänkin helpottunut olo. Paljon kovempi shokki minulle oli tieto saattohoitoon siirtymisestä. Kävin katsomassa siskoa viiden viikon aikana neljä kertaa. Viimeisimmällä kerralla, viikko sitten sisko ei jaksanut enää puhua. Pidin häntä kädestä ja ajattelin mielessäni, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun nähdään. Lähtiessäni sisko avasi silmänsä ja halusi vielä halata minua. En itkenyt silloinkaan. Uutisen sanominen ääneen eräälle käymään tulleelle ystävälleni olikin sitten yllättävän hankala juttu.
Minä tunnen suurta myötätuntoa tällä hetkellä Xn vanhempia ja toista siskoa kohtaan. Samoin tämän kuolleen siskon omaa perhettä kohtaan. Xää kohtaan en tunne. En ollenkaan. Oikeasti ajattelen niin, että tämä oli Xlle ihan oikein. Jos X tulisi tänään vastaan jossain ja kertoisi itse uutisen, en varmaan edes pahoittelisi. Näiden ajatusten vuoksi tunnen itseni sairaaksi, julmaksi ja kamalaksi ihmiseksi.
Kommentit