Tämä päivä on kohta mennyt. On ollut rankkaa. Asiat on pyörineet päässä. Onneksi en mennyt töihin. Tuntuu taas siltä, että en ehkä selviäkään tästä ikinä. Kidutan itseäni ajatuksella miehestäni toisen naisen kanssa. Tälläkin hetkellä he juttelevat keskenään - kirjoittamalla. Mieheni kasvoilla on onnellinen hymy. Tekisi mieli ampua haulikolla suoraan lättyyn. Tuntuu niin kamalalta, että toinen on onnellinen. Itse en näe elämässäni vieläkään mitään toivoa. Tai no kai sitä jossain alitajunnassa on, muutenhan en olisi enää tässä.

Tein tänään vuokra-asuntohakemuksen. Suretti ihan tajuttomasti. Rastitin asunnon tarpeeseen vaikuttaviin seikkoihin avosuhteen purkautuminen ja omistusasunnon myynti. Minut murtaneita asioita niin vaan lomakkeella, kylmästi listattuna. Tuli itku. Ärsyttävää, miksi olen taas niin maassa? Takaisin noususuhdannevaiheeseen tämä elämä, kiitos!

Olen miettinyt sitäkin, olenko juuttunut jotenkin tähän uhri-ajatteluun. Miksi en pääse tästä eteenpäin? Kerjäänkö sääliä sillä, että minulla on surkea olo enkä malta millään lopettaa, ettei muiden huomio ja välittäminen loppuisi? En ainakaan tietoisesti tee sitä. Selitän itselleni, että minun täytyy vaan käydä tämä asia kunnolla läpi, että voin jatkaa eteenpäin. Ja jos minulta se vaatii vaikka puoli vuotta suremista, niin sitten se vaatii. Mutta mikä on normaalia? Onko joku vaihe, jolloin pitää huolestua siitä, ettei ole edennyt yhtään? En tiedä. En tiedä, onko siihen olemassa edes oikeaa vastausta. Minä olen yksilö ja toimin juuri siten kuin toimin. Ei kai kukaan voi mennä sanomaan, että olet tehnyt jotain asiaa jo liian pitkään? Ehkä toiset voivat antaa minulle työkaluja, mahdollisuuksia selvitä eteenpäin, mutta jos en selviä, ei siihen voi millään pakottaa.

Eilen kotimatkalla mietin bussissa, että miten hirveästi tämä tilanne on tuonut esiin yllättäviä puolia sekä itsestäni että kumppanistani. Esimerkiksi se, että hän ei kääntänytkään asiaa silloin syykseni. Mietin, että olinko koko suhteemme ajan ymmärtänyt hänet väärin, tulkinnut hänen toimintansa ihan virheellisesti, koska hän ei toiminutkaan oletetulla tavalla. No, tämähän asia korjaantuikin hyvin nopeasti kotiin tultuani. Siis että sittenhän mies toimi niin kuin olin odottanutkin hänen toimivan, tosin vaan vuorokauden viiveellä.

Viiden päivän kuluttua tulee täyteen tasan kolme vuotta siitä, kun muutimme tähän asuntoon. Kotiin. Yhteiseen sellaiseen. Sekin saa mielen surulliseksi. Tähän aikaan kolme vuotta sitten meillä oli jo tämä asunto, sisustimme, kävimme kaupoilla, elämä oli täynnä toivoa ja iloa. Meillä oli yhteinen projekti. Minusta tuntui, että sitoutumisemme oli jo vakavampaa kuin naimisiin meno, koska meillähän oli yhteinen asuntolaina maksettavana. Avioliitosta kun pääsee eroon parin paperin täyttämisellä, asunnosta ei ollenkaan niin helposti. Tuntuu tuskalliselta, että ensimmäisinä aurinkoisina ja keväisinä päivinä kolme vuotta sitten elämäni oli niin erilaista. Nyt samat päivät, samat ilmiöt luonnossa, tuovat nämä asiat esiin, mutta nyt ei hymyilytä. On niin suuri suru.