Listasin suhteellisen pitkän listan erilaisia asioita, jotka ovat haitanneet suhdettamme minun näkökulmastani. Listassa on myös sellaisia asioita, joita en enää parisuhteessa tai sen vuoksi tekisi. Moni asia listassani kuitenkin sai minut ajattelemaan sitä, että en olisi juuri tässä parisuhteessa voinut toimia toisin. Toisaalta se poisti omaa syyllisyyttä erosta, mutta toisaalta taas pelästyin, että enkö todellakaan huomaa omia virheitäni tai pyrin jotenkin kieltämään ne selittelemällä asiat itsellenikin parhain päin. Rengastin listasta kolme sellaista asiaa omassa toiminnassani, jotka ovat mielestäni vaikuttaneet eniten suhteeseemme negatiivisesti. Ne olivat miellyttämisenhalu, "kostonhalu" ja kyky ilmaista itseäni selkeästi. Lisäksi pyysin apua parilta ystävältäni, että he kertoisivat rehellisen mielipiteensä ulkopuolisina – kuitenkin suhdettamme läheltä seuranneina. Siitä kerron enemmän myöhemmin.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Miellyttämisenhalu

 

En pidä itse siitä ominaisuudesta itsessäni, että minulla on niin suuri miellyttämisenhalu. Minun täytyisi oppia olemaan enemmän itsekäs, oppia sanomaan ei - niin työssä kuin yksityiselämässä. Olen sen vuoksi ollut lähellä polttaa itseni täysin loppuun pariin otteeseen. Olen pettynyt sen vuoksi itseeni ja ollut turhaan vihainen myös joillekin viattomille, jotka eivät ole tajunneet olla pyytämättä minulta apua. Minullahan se vastuu on! Minä tiedän, mitä jaksan ja mitä en. Erään pidemmän sairausloman jälkeen olen mielestäni oppinut vähän paremmin rajaamaan ainakin työtäni. Vahingoista viisastuu.

 

Omassa suhteessani miellyttämisenhalu on ollut esimerkiksi sitä, että en ole kehdannut sanoa miehelleni, että en jaksaisi lähteä hänen mukanaan käymään tukussa tai jossain muualla, missä hän on hoitanut asioitaan. Ja minä olen odottanut autossa sillä aikaa. Minulla olisi ollut kotonakin paljon tekemistä. Lisäksi nautin kotona yksin olemisesta – välillä - lyhyitä aikoja kerrallaan ja joskus ehkä vähän pidempiäkin. Kun asennoituminen suhteessani muuttui, en lähtenytkään enää joka kerta mukaan, vaan vaadin sillä tavalla itselleni omaa aikaa ja rauhoittumista. En jaksanutkaan joka kerta hakea miehelle kaupasta jotain pientä, kun olin tulossa töistä kotiin. Mieheni mielestä minä halusin tahallaan pahoittaa hänen mielensä sillä ja muutuin ilkeäksi. Vaikka miten pahoittelin asiaa ja sitä, etten millään nyt jaksa, hän ei ymmärtänyt.

 

Suhteemme edetessä halustani miellyttää tuli jopa niin suuri, että en uskaltanut sanoa miehelleni oikeita mielipiteitäni asioista, vaan mietin aina, minkälaisen vastauksen hän haluaa kuulla minulta. Se oli yhtä arvailua ja sitten harmitti jos meni pieleen – varsinkin jos mieheni oli odottanut minulta sellaista vastausta, mitä mieltä oikeasti olin. Tämä kuulostaa sairaalta toiminnalta nyt kun sitä jälkeenpäin tarkastelee ja sen on kirjoittanut sanoiksi. Mutta jokin miehessäni sai minut vain toimimaan siten.

 

Kostonhalu

 

Kostonhalu minussa tulee ilmi lähinnä sillä tavalla, että minun on hyvin vaikea unohtaa asioita ja antaa niiden olla, vaikka toinen olisi miten pyytänyt anteeksi. En ole uskonut toisen vilpittömyyteen ja sen vuoksi märehtinyt itsekseni asioilla enkä antanut itseni unohtaa niitä. En ole kyennyt oikeasti antamaan anteeksi. Olen nyt eron aikana vasta vakuuttunut monesta jutusta, että mieheni on oikeasti ollut pahoillaan joistain teoistaan tai mokistaan eikä ole – niin kuin hän itsekin sanoo – niitä enää tehnyt uudelleen - ainakaan samalla tavalla, samassa yhteydessä. Lisäksi lasken kostonhalun alle myös sen, että minun on ollut hyvin vaikea ottaa vastaan asiakritiikkiä ilman, että olisin muuttanut sitä henkilökohtaiseksi kritiikiksi. Se on ehkä naisten vika muutenkin: jos huomautetaan kengistä lattialla, naiset eivät osaa ottaa asiaa niin, että kyseessä on tosiaan vain kengät lattialla eikä se, että heissä olisi jokin perustavanlaatuinen vika, jota tässä nyt arvostellaan.

 

Olen monesti palautetta saatuani loukkaantunut ja puolustautunut vastahyökkäyksellä: "et sinäkään ole tehnyt sitä tai tätä niin miksi minun pitäisi…" Varmasti aika monessa parisuhteessa käydään samanlaisia keskusteluja. Olen aikaisemmin ollut myös aikamoinen laskija. Olen laskenut montako kertaa minä olen tehnyt jonkun asian ja montako kertaa toinen. Olen kuitenkin mielestäni ollut tässä asiassa aika diplomaattinen: olen suhteuttanut asian siihen, miten paljon kummallakin on ollut ylimääräistä aikaa olla kotona ja tehdä oikeasti kotitöitä.

 

Siihen en ole sentään vielä alentunut, että olisin oikeasti pitänyt jonkinlaista tukkimiehen kirjanpitoa, vaikka monesti se on ollut harkinnassa. Miehelläni on sama vika, hän laskee ja siinäkin onnistuu vähättelemään. Sen vuoksi olen kirjanpitoa harkinnutkin, kun mieheni väittämät ovat olleet niin absurdeja: mies esimerkiksi väitti asuttuamme kaksi vuotta yhdessä, että olin imuroinut koko aikana vaan kaksi kertaa! Kun totuus oli se, että imuroin lähes joka viikko – yleensä silloin kun mies oli töissä. Itse olin silloin täysipäiväinen opiskelija, joten olin päivisin aikoja yksin kotona. Lopetin laskemisasiat, kun luin eräästä parisuhdekirjasta, että se ei tee hyvää suhteelle. Olin kyllä sitä ennen vähentänyt sitä muutenkin aika tavalla. Mutta luettuani siitä en enää itse ottanut sitä keskusteluissa esille. Ja lisäksi huomautin miehellenikin jossain vaiheessa, kun hän taas ilmoitti jonkun summan, että laskuasiat eivät tee suhteelle hyvää.

 

Itseilmaisu

 

Kolmas asia, minkä ympyröin listasta, oli itseni ilmaiseminen. Varmasti hyvin moni on sitä mieltä, että ilmaisen itseäni kaikkea muuta kuin huonosti – varsinkin kun olen saanut tämän eroasian jälkeen paljon täysin päinvastaista palautetta. Mutta… en ole kerta kaikkiaan osannut ilmaista itseäni miehelleni. En ole osannut tuoda tarpeitani esille tässä suhteessa niin, että toinen olisi oikeasti tajunnut asiaa. Että toinen olisi oikeasti tajunnut olla vähättelemättä, olisi tajunnut, että olen tosissani. Meillä ei ole pelannut kommunikaatio tässä mielessä ollenkaan.

 

Olen yrittänyt ilmaista tarpeitani hänelle puhumalla, kirjoittamalla ja tekemällä. Mutta onnistumisprosentti on ollut huono. Vaikka olen miten etukäteen harjoitellut mielessäni asioiden esittämistä ja sanomista, en ole onnistunut tavoitteissani eli siinä, että saisin asian perille. Mies ei ole joko halunnut keskustella, on vähätellyt tai sitten antanut niin odottamattoman vastauksen (yleensä hävyttömän, alistavan, loukkaavan), että olen jäänyt täysin suu auki katsomaan enkä ole kyennyt sanomaan mitään. Sellaista vuorovaikutuksemme on hyvin pitkälti ollut.